Yritän taistella inertian kauheaa, pöhöttynyttä merihirviötä vastaan. Toistaiseksi se on karjunut niin kovaa ja heitellyt niin painavia lonkeroita puolin ja toisin, etteivät hyvät ja tarpeellisetkaan aikeet oikein toteudu. Ja kun toteutuvat, olen niin hermostunut ja nälkäni positiivisiin asioihin niin suuri, että seurauksena on vain pettymystä ja ahdistusta.

Osaan ainakin jo estää katastrofaaliset romahdukset, mutta jaksamista on silti aivan liian vähän.

Sain lyhytterapian terapeutilta kyselylomakkeen, jossa pitäisi määritellä, mitä tavoittelee milläkin elämänalueella, miten tärkeää se on ja miten siinä on onnistunut. Voisin nauraa sekä sille, että moiset pitäisi mahduttaa kolme senttiä korkeaan ja kaksitoista senttiä leveään lokeroon per osa-alue, että sille, miten järjetöntä moinen arvotus on. Jo kevyelläkin läpikäynnillä tärkeyspisteiden keskiarvo on lähellä yhdeksää ja onnistumisten keskiarvo jossain kahden kieppeillä. Aion silti tehdä sen kunnolla ja katsoa, mitä terapeutti sanoo - eihän sitä koskaan tiedä, josko jostain jotain yllättävää viisautta löytyisi.

Lisäksi tein sen jo tutuksi tulleen numeroarviolomakkeen, jolla mitataan masennuksen astetta. Huvittaa sekin: tulokset ovat yhä jossain keskivaikean masennuksen pahemmassa päässä, mutta minkäs teet? Sen kanssa on vain pärjättävä jotenkin, koska ei luovuttaakaan aio.

En minä oikeastaan osaa toivoa, vain roikkua kynsin ja hampain. Mutta yhtä asiaa yritän nyt kuitenkin parantaa, koska se haittaa sosiaalista elämää niin paljon. En viitsi nyt puhua siitä sen enempää, koska se olisi vain itsekeskeistä, turhamaista, epäoleellista ja kaikkea sellaista, mutta koska se nyt kuitenkin on selkeä este, niin. Menenpä tästä.