No, enpä sitten vielä päässyt siihen kevyempään asti. Keveyden kerääminen ja järjestely vaatii raskasta ajattelua (vaikka niinhän kai aina on).

Olen ajatellut. Ja lukenut. Kirjoja, mutta myös ihmisten keskusteluja toisaalla, maailmoissa jotka eivät ole minun - oikeastaan ollenkaan, vaikka nopealla vilkaisulla niin luulin, monta kertaa. Ja sittenkin ehkä kuitenkin samalla tasolla eikä limittäin, kauempana siinä tasolla vain.

Livejournalin lohkossa nettifandomia puhkesi pari viikkoa sitten pintaan rasismikeskustelu tavalla, joka kertoi sen olevan ainakin osalle keskustelijoista jo uuvuttavan tuttua; liian mones kierros sitä, miten enemmistö ja etuoikeutettu osa ei kerta kaikkiaan hahmota omia etuoikeuksiaan - eikä edes välitä, jos voi puolustautua sen taakse, ettei itse luonut niitä etuoikeuksia. Koko sana on tietenkin valtavan ladattu, ja meillä on täällä sille omat latauksemme, omat ukkospilvemme, mutta tämä keskustelu on koskenut englanninkielisen kirjallisuusalueen ja etenkin spekulatiivisen fiktion omia piirteitä. Niinpä luulisi, että meikäläinen pohjoiseurooppalaisenakin hahmottaa siitä jotain - mutta kovin kapeasti! Ainakin itselleni oli terveellistä muistaa, ettei kyse ole vain siitä orjuuden perinnöstä, joka Yhdysvalloista ensin tulee mieleen, etenkin nyt uuden presidentin myötä. Se on yhä todellista - ihmistä arvioidaan yhä hänen ulkonäkönsä, ihonvärinsä, etniseen perimään viittaavien piirteittensä perusteella - mutta kirjallisuudesta kun on ollut puhe, on kyse myös Brittein saarten ja lähialueiden mytologian ylivoimaisesta hallinnasta fantasian kuvastossa... ja sen stereotypioiden lisäksi muistakin kulttuuristereotypioista, vaikka luulisi juuri scifin voivan vapautua moisista helpommin kuin minkään muun kirjallisuuden haaran... ja sitten toisaalta keskustelu toi eteeni linkkejä, jotka muistuttivat kipeästi muistakin rodun puolesta syrjityistä väestöryhmistä.

Miten iloinen sitä oikeastaan voi olla, että saatiin se tummaihoinen, suhteellisen edistyksellinen presidentti maahan, joka yhäkin perustuu historian suurimmalle kansanmurhalle? Etenkin, kun presidentin muuten paljon toivoa ja yhteistyöhalua herättänyt linjapuhe ei sanallakaan viitannut intiaaneihin, päin vastoin ihailevasti uudisraivaajaesi-isiin?

Eikä tämä ole mikään poliittinen julistus. Ajattelen vain ääneen. Ja suren hiukan lapsuuden viattomuuden murenemista, kun luin totuuksia vaikkapa Pieni talo preerialla -kirjan tapahtumista (tajusitteko viittauksista "intiaaniterritorioon", että Ingallsit olivat laittomasti osageintiaanien maalla? Siis hallituksen sopimuksilla osagejen omaksi tunnustetulla maalla? ja että kun perheen isä käy välillä pyssy mukanaan jossain, hän käy lähes vuorenvarmasti muiden uudisraivaajamiesten kanssa raidaamassa osageleirejä, jotta nämä vetäytyisivät pois omilta alueiltaan?). Vaikka vielä enemmänhän sitä tulisi surra niiden lasten lapsuuden vuoksi, joilta vietiin kulttuuri ja perhe, kieli ja identiteetti - vielä reilusti 1900-luvulla rodunjalostus- ja väestön"sopeuttamis"ohjelmien myötä.

Ei niin, ettei sitä olisi käynyt ja kävisi yhä muualla, niin kuin vaikkapa entisissä brittisiirtomaissa... saati sitten lähempänä, mutta näitä alueita keskustelu ei koskenut. Tällä kerralla. Niistä minun on muistutettava itseäni muualta, ja niin aionkin. Että voisi tehdä jotain, sitten kun voi ja jaksaa.

Toinen ajatus, joka jäi itselle mieleen tuota keskustelua seuratessa, oli se, miten piilevää ja monimutkaista toisten ihmisten ja kulttuurien syrjivä ja luokitteleva arvottaminen on - etenkin jos ja kun kirjoittajat/keskustelijat itse ovat jotensakin fiksuja ja tiedostavia ja koulutettuja. Sitä luulee olevansa jo parempi; luulee kykenevänsä suhtautumaan toisiin puhtaasti yksilöinä eikä huomaakaan, miten ohittaa sellaiset stereotypiat, jotka eivät ole niitä ilmeisimpiä: assosiaatiot, yleiset pohjaoletukset kulttuureista... Tai sitten kieltää kulttuurien erilaisuuden kokonaan eikä käsitä, että silloin vain olettaa jokaisen olevan oman itsen peili - eikä niin ole.

Ja sitten se, että etuoikeutetun ryhmän edustaja ei vain kerta kaikkiaan voi määrätä siitä, miltä jokin asia syrjityn ryhmän edustajasta tuntuu. Ei riitä sanoa, että ei muka erottele erivärisiä tai -kulttuurisia ihmisiä, ei miehiä ja naisia. On uskottava, kun syrjityn ryhmän edustaja kertoo kokemuksensa: ei kerta kaikkiaan ole yhtä helppoa olla nainen kuin mies. Keskimäärin. Eikä ole yhtä helppoa olla homo kuin hetero. Eikä yhtä helppoa olla erivärinen kuin enemmistö ympärillä ja puhua joka päivä eri kieltä kuin äidinkieltään. Keskimäärin.

Se on totuus eikä sitä muuta se, että etuoikeutetut sulkevat siltä totuudelta silmänsä ja peittävät korvansa vihellellen kauniita sävelmiä. Sitä muuttaa vain se, että se nostetaan pöydälle, kääritään hihat ja muutetaan asioita.

(P.S. Muistutuksena: puhun nyt aika yleisiä, enkä tosiaankaan väitä ottavani mitään kantaa meikäläiseen rasismikeskusteluun. Rasismikortti on täällä aika toisenlainen jokeri kuin lännempänä, ja sen vetäminen aivan muiden kysymysten suojaksi on vastenmielistä. Mutta minähän en kaikesta edellä suoltamastani huolimatta olekaan oikea kulttuurirelativisti, koska uskon oikean ja väärän olevan määriteltävissä kulttuurista riippumatta. Noin periaatteessa. Mutta siitä ehkä enemmän toiste. En käsitä, mikä oikein sai minut avautumaan näinkin paljon.

Paitsi ehkä se, että nämä keskustelut on käyty maaperällä, jonka luulin tuntevani... kielen ja mielikuvituksen maaperällä. Nyt tiedän taas, etten tiedä oikeastaan Yhtään Mitään.)