...Oli minulla niitä ajatuksiakin. Kai. Sitten kohta.

Olen yrittänyt olla sosiaalinen ja reipas, mikä tietysti kostautui piankin sillä, että sain talviflunssan. Niin en siis voinut olla sosiaalinen ja reipas tänä viikonloppuna kaksissa bileissä (edes mainitsematta niiden kanssa päällekkäisiä), vaan oli taas kerran nukuttava kotona. Harmistus oli suuri, koska molempien bileiden kutsujia näkee liian harvoin (ja vieraissakin olisi ollut mieluisia tavattavia).

Sitä ennen kuitenkin onnistuin osallistumaan uuden pöytäpelin ensisessioon: Ari alkoi vetää Warhammer Fantasy –kampanjaa suunnilleen samalle joukolle kuin aiemmin niin ihanan eeppistä Star Warsia. Minusta porukan lähtöasetelmat olivat oikein hupaisat ja toimivat, enkä oikein ymmärtänyt, miksi itse pelinjohtaja vaikutti kovin tuskastuneelta sessioon. Onhan luonnollista, että jos kaikki eivät puhu samaa kieltä, on luvassa säätöä, väärinymmärryksiä ja paljon tulkkausta, eikä se haitannut ainakaan minua yhtään! Eikä sekään, että hahmot muutenkin saattavat ymmärtää toisiaan vääristä lähtökohdista (mikä väkisinkin tapaa käydä pelaajille ainakin jollain tasolla selväksi). Niin se nyt vain on, ja se on ainakin monipuolinen ja dynaaminen lähtökohta.

Toisaalta Ari tuntee kaikki meidät paremmin kuin me kaikki toisemme, ja voihan olla, että hän tulkitsi oikein, ettei osalla porukasta sitten tosiaan ollut mukavaa. Se ainakin selittäisi, miksi eräskin hahmo meni niin hämmentävän slapstick-henkiseksi: ehkä pelaajalla todellakin oli turhautuneempi olo kuin muuten vaikutti. Minusta sessio ei suinkaan ollut vain halpaa komediaa, vaan kuten sanottu – tilanne nyt kerta kaikkiaan oli säätötilanne. Ehkä minä sitten tulkkasin liian epäsäännöllisesti tai jotain; en väitä, että hahmoni olisi vielä täysin hanskassa, kun siinä on tasapainoiltava aika monen tietotason (tai tietämättömyyden tason) kanssa. Ja muutenkin. Maailmasta kai olisi yleensäkin hyvä tietää enemmän…

Oli miten oli, minusta ainakin tämä vaikutti kaikin puolin lupaavalta!

Torstaina suuntasin pitkästä aikaa maalle rentoutumaan ja purkamaan sellaisia ajatuksia, jotka yhä säästän yksityiskeskusteluihin. Teki hyvää kaikin puolin. Sitä paitsi tulin tehneeksi myös jotain konkreettisesti hyödyllistä, kun minut iskettiin Wii-laudalle ja laitettiin kokeilemaan kaikenlaisia tasapainoilutemppuja. Se oli niin addiktoivaa, että suostuin jopa oman profiilin tekoon siitä huolimatta, että tiesin mokoman inhottavan kuntoneuvojan myös punnitsevan minut. Ihan hyvä olikin, niin tuli taas todellisuus eteen: olen jo pitkään tiennyt ja puhunut siitä lievästä ylipainosta, huonosta keskivartalontuesta ja muutenkin sellaisesta kunnosta, jolla ei tosiaankaan eletä satavuotiaaksi, mutta nyt tuli muistutus siitä, että se on kovasti totta ja että toimenpiteisiin on ryhdyttävä! Etenkin, kun se ylipaino tosiaan on niin suuresti vyötäröllä ja sen yläpuolella!

(Ja heti sopivasti hyvien suunnitelmien tielle sain tietenkin tämän flunssan. Miksi aina näin?)

Wiin tennis osoittautui valheellisen helpoksi - sanoo hän, jonka liikunnanopettajaisän päälaji on tennis, joten pakolliset tenniskurssit kyllä aikanaan todistivat, että ei todellakaan riitä heilauttaa mailaa vähän niin kuin sieltäpäin! Mutta nostihan se itsetuntoa, kun pelissä onnistuivat sellaiset asiat, joita en koskaan lapsena oppinut – kuten oikeaoppinen syöttö. (Tennis on minusta viehättävä laji katsoa, mutta ei koskea: en pidä lajeista, joissa pitää ensin treenata pitkään tekniikkaa – erityisesti jollain välineellä - ennen kuin pääsee tekemään asiaa ollenkaan kokonaisvaltaisesti.)

Perjantaina kotia kohti seikkaillessa sattui tielle mahdottoman halpa kirpputori, jossa tuli vietettyä tovi jos toinenkin optimoidessa ostoskasseja täyteen. Hyödyllisimmät löydöistä lienevät keskiaikailuun sopivat tossut (edelliset ovat menneet peruuttamattomasti puhki, ja nämä ovat neutraalimmat kuin supikkaat!) sekä metrikaupalla ohuenohutta ristikkäistä liinakangasta, luultavasti pellavaviskoosisekoitetta, josta tulee mitä mainioimpia alimmaisalusmekkoja ja renessanssipaitoja. Oli myös lupaava harmaa villalta vaikuttanut verho, mutta pesun jäljiltä se oli niin nukkainen ja sähköinen, että lienee ollut akryyliä pääosin kuitenkin. No, muutamat muut kangaslöydöt sekä pari kivaa talvineuletta vievät keikan silti reippaasti positiivisen puolelle.

Sittenpä iskikin jo flunssaa enteillyt väsymys, ja tässä sitä nyt ollaan, taas yhtä viikonloppua vailla, kun ei sitä juuri ehtinyt unelta havaita. Kirjojakaan en ole juuri lisää lukenut, kun The Sparrow’n sulattelu on vaatinut henkisiä voimavaroja – ja samoin sen jatko-osaan sitoutuminen, kun heti kolmannessa luvussa alkoi käydä selväksi muuan aivan kauhea väärinkäsitys, jota en ollut edellisessä kirjassa ollenkaan edes aavistanut…

Paraikaa yritän saada eräitäkin rävellyksiä sellaiseen muotoon, että niitä voisi näyttää useammille tovereille. Tai ainakin suunnittelen yrittämistä, aivot ovat toistaiseksi vähän kuumeiset...