Näitähän näyttää tänään riittävän.

Hesarissa ollut uutinen siitä, miten yhä useampi avioerolapsi asuu vuorotellen yhtä pitkään kummankin vanhemman luona, sai taas muutaman riemuidiootin kommentin siitä, miten olisi parempi vanhempien vain pysyä yhdessä, kun se ydinperhe olisi kuitenkin lapselle kaikkein parasta.

Ei ole.

Tämä on yksi pahimpia virhekäsityksiä ikinä, ja sen soisi jo kerta kaikkiaan poistuneen ihmisten oletuksista, mutta ilmeisesti niin ei yhäkään ole.

Lapsen koti – se, mikä luo turvallisuuden niin lapsuuden hetkessä kuin myöhempään elämään – on vanhempien välinen suhde. EI yhteinen talo, ei avioliitto, ei mikään materiaalinen, vaan se, miten vanhemmat suhtautuvat toisiinsa. Jos vanhemmat eivät voi arvostaa ja rakastaa toisiaan, vaan keräävät kaunaa, vihaa ja tyytymättömyyttä (mikä on inhimillistä, jos kerran ei yhteen sovita), lapsi ei sitä turvallista pohjaa saa.

Sitä ei myöskään voi teeskennellä: lapsi aistii valheellisuuden ehdottomasti. Ei siis kannata purra hammasta, hymyillä lapselle – ja turhautua puolisoon entistä pahemmin, kun negatiiviset tunteet pitää niellä. Päinvastoin siitä voi seurata paljon pahempia traumoja, kun päällisin puolin kaiken muka pitäisi olla hyvin: silloin lapsi ei osaa käsitellä epävarmuuttaan suoraan, vaan paljon todennäköisemmin sisäistää sen itseensä. Silloin hän oppii olemaan luottamatta läheisiin ihmissuhteisiin ja todennäköisesti myös oppii pitämään itseään arvottomana (koska vanhemmat eivät arvosta toisiaan, eikä lapsi osaa välttämättä erottaa itseään ja emotionaalista minäkuvaansa pois vanhempien välistä).

Toistan vielä: lapsen koti on vanhempien keskinäinen kunnioitus ja arvostus. Siltä pohjalta kasvaa lapsen luottamus, minäkuva, kaikki.

Jos se arvostus onnistuu vain etäämpää, niin sitten se etäisyys on ylivoimaisesti paras ratkaisu. Asunnot ovat vain materiaa! Lapsi on henkisesti ja emotionaalisesti paljon alttiimpi kuin fyysisesti: ruumis hänellä jo on, mutta identiteetti ja tunne-elämä ovat vasta muotoutumassa.

(Ei, kielikuva ei ole minun – käsittääkseni se on aivan yleinen totuus psykologien parissa. Käytännön todisteet voin sen sijaan tarjota aivan itse. And you have seen how well that worked out!)