...En taas osaa sanoa sitä, mitä kuvittelen sanovani, jos kerron olevani huonossa kunnossa: että tarvitsen apua, mutta tarvitsen jotain vielä enemmän. Tarvitsen ystävien seuraa (mutta en kykene etsimään sitä isoista kutsuista juuri nyt, ja se, etten pääse niihin, ei tarkoita sitä, etten tahtoisi nähdä kutsujia kipeästi).

Paitsi että toisten seura rohkaisee uskomaan, että joku ylipäänsä välittää sen verran, että tämän elämän eteen kannattaisi nähdä vaivaa, niin ihmiskontakti asettaa asioita perspektiiviin ja peikot seinillä vetäytyvät nurkkiinsa, kuten varjojen kuuluukin tehdä.

Yritän muistuttaa itseäni asioiden tärkeysjärjestyksestä, mutta yksin kerta kaikkiaan kadottaa suhteet ja suuruudet - näkee vain sen, mitä vääntynyt peili työntää etualalle.

On melkoisen selvää, että moni asia siirtyi entisestään siitä, mitä aikomus vielä joskus keväällä oli. Niin se nyt sitten vain on, mutta sen ei saa antaa vieläkään nujertaa. On opittava kärsivällisyyttä. On opittava, että vaikka tulos on vain keskinkertainen tai jopa surkea, se on sittenkin enemmän kuin ei tulosta ollenkaan. (Työpaikan erään päätösjuhlan kevätpuheessa muuan myyntihenkinen vanhempi piti komeankuuloisen puheen, jossa hän korosti, ettei asian tekeminen ole oleellista - vain se, miten sen tekee. Hieno periaate, mutta siitä seuraa tätä. Tällaisia katastrofeja, joissa asiat eivät ollenkaan tapahdu, kun häpeä siitä, ettei tekeminen olisi erityisen loistokasta ja vaikuttavaa, kasvaa yli koko olennaisen: sen, että jotain tapahtuu; jotain saavutetaan, muutetaan, saatetaan valmiiksi.)