Kun nyt on saanut ainakin tilapäisesti nosteltua seiniä ja äänieristystä, niin että Harmaan kirjanpitäjän motkotus kuuluu tuolta taka-alalta vähän vaimeampana, voisi ehkä itsekin välillä tunnustaa värejä. Ihan vain silleen, että olisi laittanut rasteja ruutuihin noin periaatteen vuoksi.

Roolipelaaja-lehden lopettaminen: kurjaa. Vilpittömästi harmillista. Olen seurannut jälkikeskustelua foorumilla (ei jälkiviisaus sitä tapahtunutta asiaa enää muuta, mutta eiköhän ole aika luonnollinen impulssi melkein minkä tahansa yhtäkkisenä kokemansa tapahtuman tullessa eteen haluta miettiä, miksi ja miten niin kävi; olisi silti kyllä hyvä, että näin pienissä ympyröissä toiset keskustelijat voisivat osoittaa edes vähän alkeellista kohteliaisuutta lehden tekijöiden tämänhetkisiä tunteita kohtaan!). En kuitenkaan ole osallistunut siihen, koska en koe, että minulla olisi ollut mitään uutta tarjottavaa - kun en ehtinyt tarjota sitä lehteenkään. Kaipasin usein Roolipelaajaan jotain, mitä siinä ei ollut (sen lisäksi, että siinä oli paljonkin sellaista, mitä luin mielelläni), mutta olisin vallan hyvin voinut tuottaa toivomani suuntaista sisältöä itse. Ja niin aioinkin, mutta muutamasta hyvästä alusta huolimatta sitä ei nyt tällä aikataululla tapahtunut. Siksi en itse halua analysoida puoleen tai toiseen: kun kritiikkiä olisi lähinnä parista itselle oleellisesta trendistä tai niiden puutteesta ja kun sille olisi parhaiten voinut tehdä jotain itse, muttei sitten tehnyt.

Minulla on kyllä jälkikeskustelusta yksi hyvinkin terävä mielipide, mutta sitä en suin surminkaan esitä julkisesti. Ei, se ei koske Roolipelaajan toimituskuntaa, joka teki kunnianhimoista ja kunnioitettavaa työtä pitempään kuin olisi keneltäkään voinut noilla realiteeteilla vaatia.

Obaman rauhannobel: huh?? Ymmärrän perustelujen periaatteen, mutten todellakaan ole sen kanssa samaa mieltä. Ei tosiaankaan olisi ollut aika ennen kuin toivolle on myös saatu vastinetta, jos nyt näin onnellisesti sitten kävisi (suurpolitiikan realiteetit tuntien ei välttämättä suinkaan kävisi). (Jos muita vaihtoehtoja hakee, niin jo maalaisjärki muistuttaa heti mieleen, että Afrikan mantereella on yhä vaikka kuinka monta urheaa naista, jotka asettavat joka päivä henkensä aivan todellisesti alttiiksi tehdessään valistustyötä naisten asemasta, sukupuolitaudeista, naisten ympärileikkauksesta ja muusta konkreettisesti koko yhteisön henkeä, elämää ja terveyttä edistävistä seikoista. Sharia-maissa on naisia, jotka asettavat henkensä alttiiksi vaatiessaan hyvinkin yksinkertaisia ihmisoikeuksia itselleen ja koko sukupuolelleen: puolelle koko kansastaan. Noin niin kuin muutamana esimerkkinä sellaisista, joilla olisi palkinnon rahalle ja mielipidetuelle käyttöä nyt heti.)

Yläasteen äidinkielenopetuksen kirjat: hämmentäviä painotus- ja tasoeroja saman valtakunnallisen opetussuunnitelman alla, enkä ole tyytyväinen niistä yhteenkään. En varmaankaan vain osaa katsoa tätä realistisesti sen kannalta, mitä keskiverto-oppija yläasteella oikeastaan ehtii ja jaksaa omaksua. Enkä kuitenkaan jaksaisi sitä työtä ja tuskaa, mitä kokonaisen oppikirjan laatimisessa olisi (edes työryhmässä: eihän sellaista hullukaan yksin tee). Vaan mieli tekisi kyllä. Heti, kun pääsee kiinni todellisuuteen, poksahtaa pää kuumailmapallon kokoiseksi?

Jocin artikkeli nykypäivän ihmissuhdekuvioista: mainiota, että joku tulee ajatelleeksi sanoa julkisesti ääneen sen, mitä me pidämme aivan tavallisena tapauskohtaisesti muttemme uskalla nähdä emmekä ainakaan myöntää kokonaisuutta, joka niistä tapauksista jo alkaa muodostua. Yhteiskunta on muuttunut, mutta sitä vain toivoo, ettei siitä tarvitsisi omassa perhejuhlan päivällispöydässä ottaa esiin, kun se olisi niin kiusallista. Vaikka realiteetit ovat mitä ovat. Näinkö eri lokeroissa sitä sitten eletään? Ja onko se lopulta mitenkään rakentavaa?

(Muttakun en minä ole mikään yhteiskunnallinen kapinallinen. Kaverit vain, monessakin asiassa. Mutta en minä. Enhän?)

Naiskuvan kehitys scifisarjoissa viimeisen 15 vuoden aikana: fail. Failfailfail. Vaan siitä aiheesta voinen vouhkata lisää pitemmälti toiste, kun olen ehtinyt katsoa (enkä vain lukea tiivistelminä) koko Galactican neloskauden, jota aloitimme Lynin kanssa eilen. (Vaikkapa Babylon 5:ssa oli pöhköytensä, mutta tässä suhteessa se oli yllättävän ja masentavan paljon parempi.)

Fanfic: taidanpa sittenkin olla Suomen lain mukaan kapinallinen jossain. En näet käsitä, miten on ollenkaan mahdollista arvioida, mihin vedetään raja siitä, mikä on "loukkaavalla tavalla" tehtyä uudelleenkäyttöä (isyysoikeutta fanfic ei käytännössä koskaan unohda: se ei teeskentele olevansa alkuperäistä ja alkuperäislähteen maininta on yksi kirjoittajayhteisöjen vahvimpia sääntöjä myös sosiaalisesti, ei vai juridisesti). Kirjailijako sen päättäisi? Mutta teos on jo lähtenyt hänen käsistään; eihän hän voi ohjata sen analyyttisiä tulkintoja muuallakaan (kuten kirjallisuudentutkimuksessa)? Hän voi sanoa, mitä tarkoitti, mutta ei hän voi määrätä, miten lukija lukee - ja siitähän on kyse, osallistuvasta lukemisesta. Ja sellaiset uudelleentulkinnat, jotka selvästi ovat ilkeämielisiä... niitä taas suojaa jo laki, oikeus parodiaan. (Älkääkä nyt vetäkö tähän sitä ensireaktiota, jota olen nähnyt eri versioissa jo koko 2000-luvun: että miltäs sitä itsestä tuntuisi, kun oman kirjan henkilöt laitettaisiin erilaisiin ihmissuhteisiin kuin alkuperäisessä! Tietenkin se tuntuisi oudolta ja saattaisi tuntua jopa "väärältä", koska itse näkee hahmot toisin, mutta ei toisten tulkintaa voi määrätä. Ei edes tiettyjä tarkoitusperiä palvelevaa tulkintaa, kuten ei muuallakaan ideologioiden kohdalla - paitsi tietysti jos ideologia on selvästi vaikkapa vihaan lietsovaa ja se näkyy tekstistä selvästi.)

Tämä ei nyt ole läheskään kaikki, mitä minulla on sanottavaa fanficistä, mutta eiköhän nyt jatketa seuraavaan rastitehtävään.

Toisia ihmisiä koskevien päätösten tekeminen neuvottelematta asianosaisten kanssa, koska omat arvaukset toisten vastauksista ovat helpompia... joo. Saahan sitä. Mikäs estäisi? Mutta ei se silti erityisen moraalista ole.

Suomalainen tapa järjestää larppeja kuin teatteria, jossa pelaajien tehtävä on vain nöyrästi toteuttaa pelinjohtajan visiota hahmosta, josta ei välttämättä edes pidä: tapetaan, paloitellaan ja haudataan se jo! Jumankauta me tarvitsemme kilttien tyttöjen kapinan! Pojat äänestivät jo jaloillaan: larppien miespula vrt. Sotahuudon räjähdysmäinen kasvu. Me - me kirjailijattarienalut - pidämme yllä tätä patsastelua, josta ei lopulta jää kuin paha mieli vähintään puolelle osallistujista! (Ei, sitä ei voi sanoa ääneen, koska sittenhän voisi vaarantaa pääsynsä johonkin tuleviin peleihin. Juuri nyt minun ei tarvitse välittää moisesta juurikaan, joten menköön.) Kyse ei ole ainoastaan turhista naishahmoista vaan ylipäänsä siitä, ettei voi vaikuttaa hahmoonsa konkreettisesti itse ja joutuu siten luottamaan täysin pelinjohdon sanaan siitä, että siinä on pelattavaa, mahdollisuuksia osallistua... ja jos siinä jo valmiiksi on piirteitä, joista ei suuremmin välitä, mutta haluaa miellyttää ja sopeutua siinä toivossa, että kiltteydestä palkitaan... ei ei ei. Ei. Haulikko vai kahdenkäden miekka vaiko kenties tappara?

(Huomautanpa nyt vielä, etten halua murskata, paloitella ja suolata ainoatakaan yksittäistä pelinjohtajaa, vaan haluan eksorsoida koko vallitsevan ajattelutapamme. Huomatkaa me-muoto: olen itsekin sortunut samaan niin tekijänä kuin osallistujana. Silloin tällöin jotkin pelinjohtajat ovat sitten menneet toiseen ääripäähän, mutta tyhjässä kelluessa on myös vaikea luoda mielekästä itse: varmasti näiden väliltä on löydettävissä dynaaminen kompromissi.)

Aleksis Kivi, jonka päivä ehti ohessa livahtaa ohi: Seitsemän veljestä on oikeasti hauska, viihdyttävä ja psykologisesti taitava teos.

Ingmanin uusi rommirusinasuklaajäätelö: ISO PEUKKU! Myös laktoosirajoitteisille kanssakärsijöille!