En... ole oikein kunnossa. Olen oikeastaan hyvinkin epäkunnossa. En vain halua puhua siitä enää, vaan yritän antaa itsestäni edes jotenkin toimivan kuvan, koska en halua ainakaan huonontaa mahdollisuuksia tehdä edes jotain elämälläni (sillä suuri osa nykyisestä epäkunnosta johtuu siitä, että en ole päässyt kiinni arkeen todellisen epäkunnon ja kyvyttömyyden vähennyttyä, kun näin olisi voinut jo tapahtua).

(...Mutta eipä ole tapahtunut.)

Riitelen itseni kanssa - en tahdo kirjoittaa, en tahdo pakottaa sanoiksi niitä riitoja, vaikka niissä kuinka tuntuisi olevan muistiinmerkitsemisen arvoisia asioita. En tahdo ajatella, koska tosiasiassa jos pysähdyn kuuntelemaan niitä taustalla eestaas sinkoilevia totuuksia - totuuksia siitä, mitä olen, ja siitä, miten ihmisen kannattaisi olla, ja miten kaikki muu on turhaa kitinää - alan saman tien itkeä. Olen kokeillut: jos olen vaiti ja kuuntelen itseäni nykyään, itku tulee aina. Heti. Niinpä en kuuntele, en kuuntele: nukun niihin aikoihin, kun pitäisi olla virkeä ja saada aikaan, koska en saa aikaan mitään; koska joka ikinen pienikin työ saa vain aikaan saman kyynelten puristumisen ulos; koska kaikki aikaansaaminen on tuskaa ja mahdotonta eikä voi tuottaa hyviä tuloksia, joten sitä ei voi kestää. Ja valvon niihin aikoihin, kun voi olla kohtaamatta muuta maailmaa ja siten itseään, ja sisäistän. Sisäistän uutisia - koska maailmasta kuuluu pysyä selvillä - ja nettikeskusteluja - viisaita ja tärkeitä kyllä, koska se kasvattaa minua ihmisenä - ja ficciä - koska se opettaa minua itseänikin kirjoittamaan ja sitä paitsi tarvitsen edes jotain positiivista tunnetta - ja kirjoja - no DUH, kirjoja! - ja elokuviakin, paitsi että en tunnu jaksavan... jotain elokuvien yleisominaisuutta tarpeeksi pitkään. Sellaista, josta aiemmin olen pitänyt, vaikken nyt oikein osaa määritellä sitä (ehkä sitä, että niissä ihmiset kohtaavat toisiaan ja saavat asioita aikaan ja tarinassa on ratkaisu ja muutosta?).

Sisäistän, sisäistän enkä lopeta, kun tunnun tarvitsevan loputtoman kauan asioiden pyörittelyyn ja muokkaamiseen omiksi ajatuksiksi. Ja todella, todella paljon ja perinpohjaista tietoa kulloisestakin keskustelusta ennen kuin voisin edes harkita sanovani siitä mitään: en enää koskaan tahdo erehtyä sanomaan mitään harkitsematta, ilman mahdollisimman täydellistä kokonaiskuvaa, ja tahtoisin silti sanoa, koska mitä muutakaan kontribuutiota minulla voisi maailmaan olla kuin ne sanat? Ja niin tarvitsen niin paljon aikaa siihen sisäistämiseen ja siihen, miten väsynyt olen, ja siihen, miten paljon on aivan pakko lukea kirjoja ja tehdä kaikkea, mitä en kuitenkaan tee, mutta täytyy ainakin varata se aika yrittämiseen, etten ehdi enkä jaksa tavata ihmisiä ollenkaan niin paljon kuin tunnen tahtovani ja tarvitsevani ja vakaasti aion! En minä ole näin introvertti - enhän todellakaan? Sillä tämä käytännön tapaamattomuuksien aikaansaama etääntyminen koskee myös, koskee sietämättömästi, koskee...

Lisäksi - koska turhaudun siihen, miten jaksamaton olen ja miten kauan siihen sisäistämiseen menee ja miten en tuota edes niitä sanoja, ja siihen jatkuvaan riitaan itseni kanssa - pakenen puolet hereilläoloajasta (koska se nyt kuitenkin tapahtuu aikana, jona pitäisi levätä eikä valvoa eikä toimia) täydellisesti yksityiskohtaisiin unelmiin tarinoista, joita en sitten edes yritä kirjoittaa ylös. Koska tiedän kyllä, että ne olisivat hupsuja ja kliseisiä ja turhia - ja silti niiden ainoa minkäänlainen oikeutus on kuitenkin se, että niitä suunnittelee kirjoitettavaksi tarinaksi! Muutenhan kyse on vain tasan ja täsmälleen siitä, että teen kuten se proverbiaalinen peräkammarin poika ja hukkaan koko elämäni elämättä, seinään kääntyneenä maaten (mistä sitä tietää, vaikka sen peräkammarin pojan pään sisällä eläisi hienoin ja omaperäisin fantasiasarja koskaan)! Mutta ne maailmat onnistuvat nykyään olemaan niin visuaalisia ja niin yksityiskohtaisia, että on kuin tosiaan pelkällä aivovoimalla liukuisin limittäisestä todellisuudesta toiseen, jossa aika kulkee hitaammin, niin että ne tahtomani hetket kestävät lohduttavan kauan.

Miten voisi luopua lohdusta, jos muuten kaikki on kipua? Miten voisi antaa morfiinin pois? Minä ymmärrän, ymmärrän niin täydellisesti. Ja sekin on kauheaa tajuta ja lisää tuskaa, kipua ja kelvottomuutta: että jos olisin jossain toisenlaisessa ajassa, paikassa, kohtalossa, olisin juuri niitä, jotka sortuvat oopiumiin tai pulloon eivätkä koskaan anna mitään positiivista maailmalle, vaan liukuvat pois jälkeä jättämättä - parhaimmillaan.

Kaikki esteet ovat tekosyitä; kaikki haitat ja vammat ja heikkoudet ovat tekosyitä. Väliä on vain sillä, miten onnistuu maailmaa parantamaan; mitä jättää jälkeensä. Ei sillä, miksi ei niin kyennyt tekemään. Tiedän sen, tiedän, mutta en jaksa kuunnella sitäkään riitaa. Ei kyse ole enää edes Siitä Harmaasta Velanlaskijasta, Harmaasta Lippuluukunvartijasta: kaikki minussa, mikä on oikeaa ja hyvää, tietää, ettei tämä ole tuloksellista eikä viisasta, mutta...

Minun pitäisi tehdä roikkuvia pieniä ja keskikokoisia asioita pois. Minun pitäisi pitää huolta terveydestäni, mitä näköjään en taas tässä väsymyksessä ja kivussa ja jatkuvassa saamattomuudessa onnistu, joten menen väsyneemmäksi ja kurjemmaksi koko ajan. Enkä voi käsittää, mikseivät edes sellaiset perusasiat onnistu, joten sekin tekee minut kurjemmaksi ja jaksamattomammaksi.

Ja kaikki tämä vain, koska nyt olisi taas oikea tilaisuus ja hetki ja pakko selvitä siitä opiskelun lopun kauheudesta.

Kuten näette, manikin-taika ei toimi. Minulla ei ollut sitäkään kykyä, vaikka teoria - konseptikehys, ettei se, joka joutuu kohtaamaan selittelyn tuskan ja sen tuskan, ettei tiedä, selviääkö jostain, josta olisi pitänyt selvitä rutiininomaisesti jo kauan sitten, joten siitä selviäminenkään ei vie takaisin perusarvotasolle, ja vieläpä saman tuskan useamman asian kanssa, ole minä, vain kuori, ja tosiminä saa olla irrallaan siitä rakkaiden asioittensa kanssa - oli niin hyvä. Mutta minulla ei ole tahdonvoimaa pitää niitä erillään.

Miksi minun pitää olla näin heikko? Miksi juuri minun? Miksi pitää koskea koko ajan? Miksei voi vain olla ja elää? Miten ne, joilla oikeasti on ollut kauheita kokemuksia, selviävät ja kestävät? Miten? Sillä minä en suostu, en suostu, olemaan niitä, jotka luovuttavat ja liukuvat pois. Paitsi että juuri niinhän teen, koska siihen tämä johtaa, hitaammin vain! Hitaammin, kiukuttelevammin, meluisammin vain. Koska en vain anna itselleni selkään ja pakota toimimaan, ja helvettiin kiukuttelut.

Mutta miksei voi lakata koskemasta? Miksi kaiken arkielämän - miksi nollatason saavuttamisen pitää olla näin mahdotonta? Miksi?

Minä en ymmärrä enää, en. Ja minä olin niin lähellä päästä siihen nollatasoon kiinni, ihan niin kuin kuka tahansa kunnon ihminen. Niin lähellä.

Eikä tämäkään ole mitään: pitäisi voida edes tuottaa sellaista tekstiä, joka voisi kelvata esseiksi johonkin julkaistavaan. Mutta tätä ei ole hiottu, ei mietitty, ei tämä ole kirjallista tekstiä. Minun piti vain lyhyesti sanoa... no, sanoa miten on, vaikka ei oikeastaan pitänyt. En tiedä enää. En tahdo jakaa tietoa enää. Tahdon voida pitää naamion ja kyetä, jotta kykenemisestä tulisi totta. Mutta ei siitä tullut.

UPDATE: Koiran kanssa ulkoilu ei auttanut oloa, pahensi vain. Oiretodiste: en ole halunnut mennä koiran kanssa ulos viime aikoina ollenkaan, koska siellä tuoksuu kevät ja se ahdistaa ja painostaa, että pitäisi tehdä ja suorittaa ja saada aikaan. Ja koska se on monesti saanut luovat virrat liikkeelle, niin että sanaton oletus on, että näin sitten myös pitäisi käydä! Toinen oiretodiste: kun menin, se ei auttanut edes vähää, vaan jopa koiraparan ylienerginen nykiminen suuntaan jos toiseenkin sai minut pahoinvointiseksi ja itkun rajoille (se ei siis ole vihaista nykimistä, vain ylivilkkautta ja kuluttamatonta energiaa, ja se mistä se johtuu, on taas eri asia). Kun en sitten sisälle tultuani voinutkaan olla itkemättä, päädyin soittamaan äidille, joka tulee tänne kohtapuoliin. Sitä en tiedä, mitä sitten, koska äiti ei tunne systeemejä ja minä en ole tilassa, jossa kykenisin antamaan tietoa, koska sekin tuntuu vaatimiselta. Mutta näin nyt.

Faktoja: parikin ystävää on kysynyt, enkö voi päästä jonkinlaiseen ryhmä- tai päiväkuntoutukseen. Sellainen olisi fantastista, mutta valitettavasti sellaista ei minulle ole tarjottu. Kävin siis joulun jälkeen omalääkärin ja psyk.sairaanhoitajan lähetteellä siellä mielenterveystoimiston terapiaharkinnassa, josta tulos oli, ettei heillä ole minulle mitään, koska olen saanut jo niin paljon, ja pitäisi vain mennä työvoimatoimistoon (jossa ei ole psykologeja kuin ammatinvalintaan, toisin kuin mielenterveystoimisto väitti) tai johonkin ryhmään (joita heillä ei ollut, eikä itse asiassa mitään sopivaa niissä näennäisissä vaihtoehdoissa, joita psykologityttö esitti). Siellä on yksi ja sama psykiatri, joka totesi jo muutama vuosi sitten, ettei minun terapiani mitään hyödytä (mikä ei ollut totta sekään). Mihinkään he eivät minua osoittaneet, vaan kaikki olisi pitänyt etsiä itse. Työvoimatoimisto voisi lähettää minut kuntoutukseen - edellyttäen, että luopuisin opiskeluoikeudesta vähintään vuodeksi, koska muuten en ole oikeutettu työttömyysetuihin.

Yritin järjestää itse projektin, jossa ystävät olisivat vuorotellen toimineet tukihenkilönä, kunnes kaikki viralliset asiat olisi hoidettu, opiskeluneuvottelut käyty niin että eteneminen olisi mahdollista ja työtä löytynyt. Kuten Anni sanoi, sellainen projekti vaatisi projektijohtajan, enkä se voi olla minä, koska jos kykenisin sellaiseen, en koko apua tarvitsisikaan. Mutta sellaista en osannut pyytää, ja projekti jäi taas puolitiehen. Työvoimatoimiston optiot sain selvitettyä, asumistuen selvitettyä uudestaan (vaikka tietysti ei väliin jääneeltä ajalta, eikä päätös sitä paitsi ole vielä tullut, joten en tiedä, onko se sittenkään ok) ja opiskeluoikeuden selvitettyä myös, mutta selittelyjä ja aneluita on yhä jäljellä liikaa, että kykenisin niistä läpi. Kuten sanottu, työtä minä kyllä voisin tehdä, mutta näitä tuomiotilanteita en kestä.