On niin vaikeaa päästää mitään käsistään, kun se ei ole valmis, kokonainen, täydellinen: vain täydellinen on valmis; jos voi sanoa "mutta", puuttuu aina jotain, ja kun puuttuu, on kuin palapeli - ei valmis. Mutta vielä vaikeampaa se on, kun kyse on jostain, mitä rakastaa ja mille tahtoo tehdä oikeutta: silloin sen hyväksyminen, ettei kerta kaikkiaan vain ole täyttä sileyttä - muotoa josta ei löydy enää pienintäkään sälöä tai saumaa - on täysin sietämätöntä. Että muka voisi uskoa, että on valinnut oikeat sanat, oikeat kuvat, oikeat materiaalit, parhaat ja täydelliset, ja siten tehnyt täyttä oikeutta... että pitäisi vain luovuttaa viimeisistäkin valinnoista, viimeisistäkin epäilyistä (koska aina voisi olla toisinkin päin, ja siten on aina vaihtoehto ja vaihtoehto on aina "mutta")... miten voi olla varma? Sillä se, että ei olisi tehnyt oikeutta, on niin mahdotonta ja kauheaa, että täytyy itkeä! Itkeä vielä sittenkin, kun tuo tuotoksensa esiin ja laskee sen käsistään alttarille. Koska rakastaa niin paljon, ettei vajaa antautuminen voi kelvata. Koska rakkaus menee läpi ja jättää alastomaksi kuin aurinko kaikessa ylivoimaisessa hurjuudessaan.

Toverit: ne, jotka ovat jo aiemmin mahdollisesti osoittaneet kiinnostusta, tietävät, mihin mennä lukemaan lopultakin sen selostukseni siitä, mikä Anastasiassa oikein osui ja upposi. Tai siis ensimmäiset osat siitä. Ne, jotka tahtoisivat tietää (tai eivät varsinaisesti tahdo, mutta saattaisivat haluta lukea fanficciäni lähiaikoina ja kaipaavat ehkä taustatietoa), voivat kysyä osoitteen minulta mailitse.

(...En vain käsitä. Jossain näiden vuodenaikojen puhaltaessa vuorotellen ylitseni - kun olin antanut itseni keijuvaltojen käsiin - niin, minähän aloin jo uskoa, että talven vallat olivat oikeastaan rehellisempiä kuin läntiset laulut väittävät. Että täällä, näissä metsissä ja näillä niityillä ne yhä ovat kuolettavia, mutta suoria, kirkkaita, ehdottomia. Ja sitten kuitenkin ne huijasivat minua: marmorikasvojen värähtämättömin hymyin antoivat minun ymmärtää, että tässä on kaikki, että on selvää kuka olen ja missä, joskaan ei ehkä se, mihin menen. Mutta ei, minun ollenkaan sitä huomaamatta olivat - kädenliikkeellä, nyökkäyksellä, yhdellä kulmien kohotuksella tai lasketuilla luomilla - antaneet minut eteenpäin, myyneet minut itään. Pakkasherralle ja Lumineidolle, Lumineidon huurteisen hengityksen myötä tanssiville rusalkansukuisille, jään ja tähtien susille, minulle tuntemattomien laulujen ja tanssien keskelle. Laulujen, jotka viilsivät aivan yhtä syvälle ja terävästi kuin olisi pitänyt odottaakin, kun kerran olin antanut haarniskani ja suojalumoukseni pois aivan vapaaehtoisesti. Koska en osannut odottaa tätä.

Ja kun olen kartalla, jota en tunne ja jolle astuminen ei ole ollenkaan vapaata - ei samanlaista vapautta kuin aiemmin luulin kesän ja talven valtojen antavan, ei - vaan vaikeita, kipeitä, polttavia ja pelottavia ansoja ja köysiä... olenkin hämmentävän hukassa. En minä tätä tilannut. En uutta ja vierasta, vaarallistakin. En sanojen vajautta, omaa tietämättömyyttäni ja haparoivuuttani, sitä etten osaakaan kertoa enkä pyytää (enkä siten estääkään)... enkä edes nimetä asioita, vaan vain erehtyä, eksyä, olla väärässä ja siten olla vajavainen aina uudestaan. Jos en tiedä, en hallitse maailmaani... ja jos en hallitse sitä, miten voin luottaa olevani olemassa?

Mutta susilla on tarun kasvot. Ja tulilintu tuntee nimeni ja näkee erehtymättä sen säikeen sielussani, johon se voi nokallaan tarttua... ja sytyttää. Eikä se irtoa, ei kulu. Niin että minä sitten palan. Vieraassa tulessa, vieraaseen jääpeiliin katsoen, mutta takaisinkaan ei tietä ole. Tämä olen minä nyt.)