maanantai, 30. huhtikuu 2012

"Look at your life, look at your choices"

Tässä taas kilometrikiveä nostan
kompastuttuani siihen kuten tavallista
(kuten tavallista
kun kulkee silmät savuna ja lasina
kelmuna joka vain päästää läpi, ei heijasta eikä siten taltioi)
päivä ja ilta ja yö kuluu tässä hikityössä kilometrikiven alla
 
kun voisi kiiruhtaa sekuntien kolketta nopeammin määränpäähän
tai
kuten kilometrikivillä muut:
tanssia päämäärää vailla, venyttää sekunnit pyörteiksi, galakseiksi
singota takaisin ja olla hetkien välissä ääretön, tuttu, vapaa
 
Ei, tässä sitä hikoillaan ja uuvutaan ja purraan poskihampaita poikki
 
Ja tienpientareella seisovat vierekkäin tarkkailemassa
Se Harmaa Kirjanpitäjä, Harmaa Portinvartija, Harmaa
Korppikotka jonka hengitys rääkyy ahnetta tuhkankatkua
 
ja vaitelias ääriviiva, hädin tuskin siivekäs, hädin tuskin reunoista hiukan
hehkuva, lepattava:
ei vastaa toisen huomautuksiin, ei leimahda, ei polta pois
kun ei voi totuuksia kieltääkään (vaikkei kaikki totuus johda
viisauteen, ja sen voi muistaa jo, yhdessä opitun, katseesta joka läpäisee minut
vailla näkyviä silmiä, vailla neulanpään kokoisia aurinkoja tässä luopumuksessa,
tässä turhassa kivussa ja turhan virheen velassa)
mutta pysyy
Ei jätä yksin kuulaaseen iltaan jossa metsänreuna nousee musteena vähä vähältä
ylemmäs, vie syvyysulottuvuuden ja sen myötä hapen
ei jätä yksin hönkimään keuhkoihin harmaan ivan rotanmyrkkytomua
ei jätä
 
odottaa



tiistai, 3. huhtikuu 2012

Maanvyöryyn hautautunut leiviskä on yhä korkoa tuottamaton leiviskä

Minulla on melkein viisisataa naamatuttavaa, joista muutama jopa ihan ystäviäkin.

Kuinka monta ihmistä minulla on, joita voisin pyytää olemaan kanssani samassa tilassa, taputtamaan olalle ja tukemaan, jotta pääsisin yli sairaalloisesta kirjoitusblokistani? (Eikä nyt puhuta mistään sinänsä ei-välttämättömästä taiteen tavoittelusta, vaan ihan vain opiskeluteksteistä, joita vain Ei Tapahdu, ei millään hyvillä ja epätoivoisillakin perusteilla. Ei vain tapahdu. Ja ammattiapua on haussa, mutta parhaaksi tähän mennessä on osoittautunut se, että joku toinen on läsnä, jotta ei voi vältellä asiaa.)

Kaksi. Kaksi, eivätkä hekään muuttaisi sitä varten menoistaan kuin osaa.

Lienee syytä miettiä vakavasti sitä, miten vähän on toisille antanut ja ollut läsnä, että näin on päässyt käymään.


(Rehellisesti sanottuna keksin myös kaksi muuta, mutta heillä on perheet, ja perhevelvollisuuksille nyt ei vain voi mitään.)

tiistai, 6. maaliskuu 2012

If you have no voice -

I… think I need to write this in English, to be able to write it at all. I mean, it’s not like I’ve suddenly discovered some unthinkable new trauma, I just don’t want to crash into the wall of fears and obsessing over meanings and being meaningful and the most perfect navel-gazer that ever perfected (well, tried to, miserably and too little). And also, I’ve been reading pretty much too much of everything in English at present, and I’m in a hurry (which in itself rare – well, I’m always in a hurry now, but I could very well not be, if I didn’t spend all my time running desperately away into pictures and stories).

Anyway. I read this fabulously written, long, difficult story about a broken character and his attempts at recovery. It was… it was, honestly, the most moving, most beautiful, most impressive piece of fiction I can remember reading in the past months. That it was fanfiction is completely incidental, it has nothing to do with the impact, the deeply insightful descriptions of trauma, of abuse, of the fight to break free of that abuse – both systematic in that universe and horribly personal to the protagonist.

And I thought I should have been inspired by that struggle to fight harder to be healthier and stronger myself.

I wasn’t.

Because there’s nothing to struggle for. The protagonist has suffered horrible experiences and is a prisoner of those experiences, but he longs to be free of them, to be himself, to live the life he wants, fulfill his dreams and show his worth – of which there is so, so much, once he can (well, not once, but in parts, in time) free himself.

I – I have no real burden of such imprisonment, have not had any for a long time, and even then it was a house of snow, maybe, compared to the prisons of terror for that protagonist. But I have nothing to give either. What would I fight to show? I’m nothing special. In fact, I’m not much anything.

I couldn’t feel horrified at the abuse, because it wouldn’t have been a hindrance to me. What would there have been to hinder?

Nothing.

Why the fuck am I still alive?

My two week’s respite from finishing a piece, ANY piece, of study reports or papers is over. I know I could produce something that passes, even reasonably. And I still don’t. And I still neglect some aspects of my job very badly. I just don’t. Anything. And I miss people horribly – HORRIBLY – but constantly fail at how to be with them, far less (what I even more horribly crave to be able to) be there FOR them. And how could I, when just existing is intolerable unless I hide from that existence into other worlds. Minute by minute, second by second, heartbeat by heartbeat, my life drips by, and I cannot make it a life.

I’m such a waste. And I was supposed to be better now – after all, I just had two weeks’ respite, even.

perjantai, 30. joulukuu 2011

(-- not to mock ourselves with falsehood)

Lopulta viimeisetkin sanoivat: "Elä

tai sitten lopeta kirjeiden lähettäminen:

niiden postileimana on aina vain Kuolema

eikä kalmanhajua saa enää peittoon."

 

En väittänyt vastaan:

mitäpä kilometreistä riitelemään

rajattoman valtakunnan rajoilla?

 

Katsoin peiliin kunnes se menetti reunansa

ja tunnistettavat muotonsa, jätti jäljelle vain

syvyyssuhteet ja värien absoluutit

yhteiset kaikelle (joskaan ei kaikille)

 

ja sitten 

          käänsin peilin pois

 

keskiviikko, 28. joulukuu 2011

Kolmansi korkean, ankaran

Mummo kuoli tänä aamuna. Kaikki, mitä osaan ajatella, on - tässäkin asiassa epäonnistuin. En käynyt, vaikka koko ajan halusin käydä, koska aikaa muka oli, koska olen niin tottunut elämään harhaisessa toivossa, ettei aika etene. Enkä ennen kaikkea soittanut säännöllisesti, koska koskaan minulla ei ollut kerrottavana mitään, missä olisin edennyt tai onnistunut. Jouluna sentään soitin, ja koko joulukuun olin vannonut meneväni välipäivinä käymään.

No, se on nyt sitten myöhäistä. Ja se on minulle ihan oikein.

Tietenkin suren. Mutta surin jo koko ajan sitä, etten päässyt omien epäonnistumisteni yli ja lähelle, vaikka halusin ja vaikka rakastin.

Rakkaus on tekoja. Siis - en rakastanut.

Ja nyt, nyt suru on minulle ihan oikein.

  • Blogi-arkisto

  • Henkilötiedot

    Depressiokronikoiden jatko, nyt vähemmän depressiivisenä ja suomeksi.
    svaha at iki

  • Tagipilvi