Ei kuoleman tuttuus ketään viisasta,
kuolema antaa kättä ja olkapäätä jottei tarvitse uskaltaa elää:

hyödytön terapeutti joka köyhdyttää tasaisin väliajoin
muttei paranna, ei edes yritä parantaa, koska sen ei tarvitse.

Ei sen kanssa voi ystävystyä: se on suurempi kuin sinä
korkea tuomari jonka edessä olet aina epävalmis, vajaa,
joka pakottaa sinut uskomaan, että elämä on sen kaltainen;
että ne seisovat vastakkain porteilla kuin musta ja valkoinen sfinksi
joiden arvoitusta ei milloinkaan voi ratkaista, koska
sinun tulee arvata kysymyskin itse
seisot, käännyt aina erämaassa, jossa ei ole väriä ei tähtiä ei tulta
ei vettä vain kivihiilihiekkaa
etkä sitäkään kohta näe, koska silmäsi ovat tuhkan kuivettamat
ja janon ja toiston ja toiston tarpeen

Kuolema valehtelee.
Se toinen sfinksi on kuoleman toinen varjo, valottomuuden negatiivi.
Elämän sfinksin salaisuus on tämä:

sillä ei ole muotoa, vain ne silmät joihin on uskallettava katsoa
liukuvat, aukeavat, välähtävät
kaikissa vastaantulevissa silmissä

aukeaa, välähtää vastaus ja vastauksen hätkähdyttävä ilo:
siivet kohoavat, leijonantassut polkevat, huulet alkavat kaartua

ihmisen kokoinen, ei sen suurempi
ja avain on vastaus itsessään: vain vastaus, mikä tahansa vastaus

mysteeri, kimaltava, veressä sykkivä, ihmisen kokoinen

 

(ETA: Aivan liian vaikean kautta meni tämä, enkä edes vieläkään tiedä, miksi se lopulta tuli näkyviin. Teknologian ei kuulu olla tällainen este, kun esteitä muutenkin on jo aivan tarpeeksi!)