Varoitus: tämä ei ole yleispätevää mielipidetekstiä, tämä ei ole viisasta, tämä ei ole viihdyttävää, tämä ei ole mitään, mitä tahdot lukea. Eikä tämä varoitus ole houkutus, usko minua. Ei kannata. Et tahdo nähdä tätä raatoa.

Nyt olisi se hetki, jolloin ei pitäisi käyttää sanoja suoraan, vaan kieltää ne, pysäyttää ne, suitsia ja karsinoida ja sitten katkaista niiden tahto kunnes ne suostuisivat lumoaviksi, sydäntärepiviksi muotokatrilleiksi.

Niin pitäisi, pitäisi, pitäisi. Se olisi tuloksellista, se olisi rakentavaa, se olisi hyötyä ja oppia. Eikä vain sitä: se olisi itsekkäästikin viisaampaa, se saisi lukijat ihastumaan ja ihailemaan sopivan matkan päästä (mistä kaikki tietenkin näyttää kauniimmalta, pätevämmältä, viisaammalta, tavoiteltavammalta. Edes vähäsen, vähäsen.). Niin pitäisi jaksaa, voittaa kipu ja väsymys. Niin ne tekevät, jotka jättävät nimensä jälkeensä; niin ne tekevät, jotka ovat historian arvoisia.

Mutta minä en jaksa nyt.

Olen sairas ja vihaan itseäni ja pelkään maailmaa hysteerisesti enkä voi käsittää, miten kukaan kykenee mihinkään tällaisen pelon kanssa - ja jos kaikki eivät tällaisen pelon kanssa elä, niin miksi minun sitten pitää? Eikä asiaa yhtään auta se, ettei minulla mitään aihetta olisi sääliä itseäni verrattuna todella kärsiviin, kuoleviin, kidutettuihin, kiusattuihin. Pyytäisin kaikkien niiden sieluilta anteeksi, jos siitä mitään apua olisi, mutta ei tietenkään ole: ei ole anteeksiantoa, on vain velkaa, ihmisyyden velkaa, jonka maksu ei anteeksiantoa kysele.

Viikonloppu oli rankka, mutta sitäkäänhän en saisi sanoa, koska eihän se toki ollut Varsinaisesti, Oikeasti Rankka verrattuna pelinjärjestäjien urakkaan ja henkisiin paineisiin. Se nyt kuitenkin oli sitä. Se oli raskas valmistautua, stressaava pelata (tietty näitä molempia suurelta osin omien kovien vaatimusteni vuoksi, mutta niin nyt vain oli, ja seurannut väsymys oli fakta) ja vain hyvin vähän palkitseva (koska koin olevani hyvin moneen kertaan turha). Olin tyytyväinen itseeni, että onnistuin nousemaan oman pahan oloni ja tarpeettomuuden ja torjutuksi tulemisen tunteeni yläpuolelle ainakin sen verran, että yritin niin järjestelmällisesti kuin suinkin kykenin käydä läpi kehuen ja kiittäen kaikki ne, joiden kanssa pelissä oli suinkin ollut positiivista kontaktia ja ilahduttavia hetkiä, vaikka pieniäkin, ihastuttavia hahmojen persoonallisuutta paljastavia hetkiä. Olin tyytyväinen itseeni, että osasin ohittaa tietyt ihmiset neutraalisti hymyillen. Olin tyytyväinen itseeni monesta pienestä jaksamisesta ja viisaasta vaikenemisesta. Luulin, että kun olisin päässyt kotiin ja nukkunut tarpeeksi, olisi tänään maailma taas normaalin siedettävä paikka ja minä itse siinä jotensakin siedettävä myös. Ja selkäkin antoi taas liikkua!

Sain kotimatkan autossa hysteerisen kohtauksen, jollaista minulla ei ole ollut muistaakseni ainakaan neljään vuoteen, yhdestä ainoasta ajattelemattomasta kommentista.

No, se nyt tosiaan ehkä siis oli väsymystä, ja kun sen jälkeen nukuin ja nukuin lisää, paha olo meni ohi, vai mitä? Niin luulin tänään: tunsin itseni reippaaksi ja iloitsin kahdestakin tärkeästä ja lohduttavasta ystävätapaamisesta. Ja niiden lisäksi minun olisi pitänyt tuntea oloni aivan loistavaksi siitä, että uskaltauduin erääseen sosiaaliseen tapaamiseen, johon on pitänyt mennä jo kauan!

Niin, niinkin voisi luulla. Mutta olin taas kerran typerä ja ylipuhelias ja täydellinen idiootti ja vihaan itseäni. Ja sitä paitsi muutenkin kaikki on pelkkää kipua. Kipua ja itsevihaa ja kelpaamattomuutta ja kauhua ja loputonta uupumusta siitä, ettei tämä koskaan lopu eikä koskaan korjaannu vaikka kuinka uskoo välillä parempaan, ja siitä, että ei ole tarpeeksi vahva olemaan uupumatta tällä tavalla, ja siitä, ettei osaa muuttaa itseään paremmaksi ja pidettävämmäksi, ja siitä että edes välittää pidettävyydestä, kun ei hitto vieköön muutenkaan kanna osaansa ja tee jotain OIKEASTI ARVOKASTA MAAILMAN PELASTAMISEKSI PERKELE muttakuneivainjaksakunväsyttääjapelottaajakoskeeniinhirveänpaljon...

Tämä ei ole viisasta eikä kaunista eikä... eikä viisasta, koska aina joku taas ymmärtää jollain väärällä tavalla, josta sitten joudun maksamaan myöhemmin. Mutta tämä on totta. Ei niin että enää pitäisin kovin ansiokkaana tätäkään totuutta, koska onhan se nyt jo niin monta kertaa todettu.

En vain kykene mihinkään muuhun.

Viime viikolla vielä uskoin haluavani oppia todellisemmin rehelliseksi ja paljaaksi: että se olisi ehkä mahdollista ja sen arvoista kuitenkin. Mutta kun alta ei pitänyt enää löytyä tätä! Ei tätä mädäntyneiden haavojen mustaa verta ja keltaista visvaa. Piti olla jo terve ja jos ei kokonainen, ainakin liimauskohdista siisti.

Menen nyt nukkumaan, ehkä se auttaa. Tai jos ei auta, ainakin antaa aikaa.