Perjantaina sain taas ilokseni hiissautua äidin&co mukana teatteriin – eikä taaskaan mihin tahansa teatteriin, vaan katsomaan Ryhmäteatterin Päällystakkia.

En ole mikään valtaisa Suosalo-fani – enkä nyt tarkoita, etten olisi ollenkaan fani - mutta kyllä hän vakuutti tässä nyt enemmän kuin Bulgakovin Jeesuksena. Etenkin ensimmäisessä näytöksessä, jossa pankkivirkailijaksi syntynyt Akaki Akakijevits istuu vaiti läpi koko teknistyvän Nyky-Suomen työhistorian, kyky viestiä sanoitta oli aivan nerokkaalla tasolla. Enemmän silti ihastutti muun ensemblen ilotulitus jatkuvassa, itseironisen tietoisessa roolien vaihdossa, kun he kertoivat päähenkilön tarinaa. Erityisen vaikutuksen minuun teki Armi Toivanen - ei vähiten surkuhupaisan (eikä sitten enää ollenkaan hupaisan) tuttuna kahden loppututkinnon pätkätyöläisenä. Toivaselle annettu monologi, jossa hahmon kohtalo käydään läpi, oli kyllä tekstinä turhan pitkä, mutta se ei ole näyttelijän vika: hän repi siitä kaiken, mitä siinä vain suinkin oli.

Näytelmä on kauhistuttavan tosi ja ajankohtainen, jopa niin ajankohtainen, että se on varmaan helppo ohittaa hymähtelemällä tuttuudelle ja kohauttamalla olkaa, että kaikkihan tämän kaiken tietävät. Sen tajuaminen itkettää nyt jälkeenpäin siinä missä itse näytelmässä itketti kujanjuoksu yhteiskunnan mukamas auttavien tahojen läpi: keskivertokatsoja ei käsitä, että klisee on klisee juuri siksi, että se on kipeän ja epätoivoisen totta… että näistä puhutaan siksi, että niistä pitää puhua ja että niitä pitäisi muuttaa: pelkkä puhuminen, kuva näyttämöllä, ei muuta ketään eikä mitään, eikä sen sympatisoiminen kahden tunnin ajan tee kenestäkään parempaa ihmistä.

En tiedä, onnistuuko tämä näytelmä ravistelemaan toimintaan. Se on hiukan liian… liian briljeeraava aluksi ja liian tosi lopuksi. Loppumonologi on kaunis ja vetoaa tällaiseen helppoon sentimentalistiin kuin minä, mutta on ehkä sitten jo turhan latteaa ja kulunutta tavaraa jättääkseen todellista jälkeä.

Olen iloinen, että näin sen, mutta ei se kyllä niin suuri tapaus ollut kuin millaisen käsityksen olin saanut. Turhauttavaa sinänsä, mutta ei kai ketään voi tuomita siitä, ettei syntynyt juuri sitä suurta aikalaisnäytelmää. Niitä kun voi olla väkisinkin vain yksi.

P.S. Sain luettua loppuun Mary Doria Russellin scifin Children of God, joka on siis jatko-osa suuren vaikutuksen tehneelle The Sparrow’lle. Valitettavasti Children of God ei yllä edeltäjänsä tasolle: ei se nyt huonokaan ole, mutta ei se myöskään ole erityisen painava. Nyt kun olen lukenut sen loppuun, on vaikea sanoa, mikä sen teema oikeastaan oli – se tuntui hukkuvan pelkkiin tapahtumiin. Oli tyydyttävää tietää, miten joissakin asioissa kävi, ja kerronnan rakenne oli tavallista kunnianhimoisempi (ja jopa toimi, vaikka epäilin sitä  kovin ensimmäisen epälineaarisen hypyn kohdalla). Silti teos jäi jotenkin hajanaiseksi. Vika voi tietysti olla minussa lukijana, kun The Sparrow oli niin vahva ja terävä.