Olin kuin olinkin oikeassa siinä, että muuan huippukohta piti siirtää Siinä Mitä En Kirjoita. Niin paljon kuin se teettääkin työtä ja niin paljon kuin se raivostuttaa ja surettaakin, kun kymmeniä sivuja menee varaston ylähyllylle (ei sentään roskiin, ei ainakaan vielä), ratkaisu näyttää kannattavan. Eikä edes siksi, että se vaihe, johon sen luulin tarvitsevani, olisi nyt parempi - en vielä ole edes päättänyt, siirtyykö se siihen yhteyteen - vaan siksi, että yllättäen ja ilahduttavasti se vaihe, josta sen otin pois, näyttää tulevan nyt selvästi paremmaksi. Tyyliin sopivammaksi, ja luonteisiin.

Joskus oikeinkin päin.

Olen jatkanut balettikummitusten karkoittamista muun muassa puhumalla aiheesta parinkin ystävän kanssa eri tahoilla. Tänään mielessäni ovat vilahdelleet ne useat roolipelitutut, jotka ovat innostuneet baletista aikuisiällä, ja olen miettinyt, kykenevätkö he sitten vain suhtautumaan koko asiaan järkevämmin... vai antaako baletti silti heille tunnetta siitä, että he ovat kauniita ja osaavia. Kelvollisia. En tiedä. Olen kateellinen, kovin, kovin tuskallisen kateellinen. En kykene vieläkään itse näkemään balettia samalla tavalla neutraalina harrastuksena kuin minkä tahansa muun harrastuksen - näen sen sellaisena, että se tuo automaattisesti sitä osaavalle lisäpisteitä koko persoonan - koko ihmisenä olemisen - kokonaisuuteen tavalla, jota melkeinpä mikään muu harrastus ei toisi. Ja tässä täytyy olla jotain kammottavalla ja ovelalla tavalla väärin, enkä edes osaa nähdä sen vääryyden rakennetta.

Olen vain yrittänyt olla hätkähtämättä etäisestä, epäreilusta kivusta, kun silmiin osuu balettijuhlien mainos, ballerinan asennon täydellisen geometrian hallitsema... ja muistuttaa itselleni, että suurin osa asioita on vain asioita, jotka voi kuin voikin tehdä kokonaan. "To complete". Ja sitten kun se on tehty kokonaan, se on tehty. Eikä ole mittausta siihen, miten se on tehty, jos se kerran vain on tarkoituksensa mukainen. On vain niin vaikeaa taistella koko oman luonteensa pohjavirettä vastaan: kun on sellainen esteetikkoekstaatikko kuin minä, miten voisi olla samaistamatta balettia täydellisyyteen, absoluuttisen kauneuden huippuun, orgasmiin? Miten voisi hyväksyä mitään, mikä on vähempi kuin se (vaikka tietääkin, ettei se ole itsen tavoitettavissa)?

Taidanpa minäkin tehdä sen periaatepäätöksen, etten päästä mahdollista lastani balettitunnille, niin kuin muuan ystävä sanoi tehneensä. Baletin asenne vetää aivan liian helposti mukaan fanaattiseen perfektionismiinsa, eikä sellainen suoritushakuisuus taatusti tule olemaan terveellistä minun luonteeni jälkeläisille muutenkaan... ja vaikka lapsen rakennekin sopisi balettiin, niin eipä sitä tiedä, sopisiko se sitten vakavammin ajatellen, ja sitten sitä lasta olisi entistä vaikeampi repiä siitä absoluuttisen tavoittelusta irti.

En olisi ikinä uskonut päätyväni tällaiseen vakaumukseen.

Ja tätä on vaikea kirjoittaa, kun koko ajan näkee mielessään, miten muutamat hyvin tavoitteellisesti tanssia harrastavat tutut voivat nyt katsoa minua nenänvarttaan pitkin: he voittivat, minä hävisin. Olen huonompi. En kelpaa.

Voi hyvä tavaton. No - tässäpä näkee. Näin sairaita haamuja siellä salin peilissä todella on asustellut.

Olen myös sitä mieltä, että tämä sama sairaus on päässyt osin pesiytymään suhtautumiseeni SCA:han, mutta siellä se vain ilmenee pukujen kautta eikä baletin. Siihenkin yritän puhua itselleni järkeä: ne netistä löytyvät fanaattiset pukujentekijät ovat kokoaikaisia, joko ammattilaisia tai sitten käyttävät koko vapaa-aikansa pukutouhuihin. Minun pitää muistaa, että omat prioriteettini eivät kerta kaikkiaan ole samat. En missään olosuhteissa halua istua kaikkia iltoja ommellen, joten ei minun tarvitse ajatella, että tulostenkaan pitäisi olla sellaisia. Ei edes SCA-yhteyksissä, koska sielläkin minua kuitenkin kiinnostaa enemmän moni muu asia kuin varsinainen pukuhistoria. Puvut vain ylikorostuvat, koska jonkinlainen puku on oltava, ja koska puvut ovat näkyvää materiaa, jonka kieli on kaikenmaalaisille sama. Vallan hyvin ne nauttivat olemisestaan nekin toverit, jotka kulkevat vuodesta toiseen samoissa paikatuissa lakanatunikoissa. Jos se ydin ei minulle ole käsinompelutekniikoissa, se ei ole - ja se on aivan yhtä arvokasta kuin niillä, joilla se on.

Ihan tarpeeksi ovat pukuni olleet tähänkin asti. Saan luultavasti hakata tätäkin päähäni melko pitkään, mutta sen on syytä mennä perille. Sitä paitsi elämässä on niin paljon muutakin kuin SCA ylipäänsä, ja tiedän, että minulla on silti oikeus nauttia SCA-harrastuksesta. Ei minun tarvitse antaa sille sydänvertani, että saisin olla mukana. Saisin. Niin minusta tuntuu.

Minun ei oikeastaan ollut ollenkaan aikomus kirjoittaa pääosin tästä, mutta nähtävästi oli tarpeen.

Auri kävi, ja oli suorastaan pakahduttavan ihanaa vouhkata ääneen kirjoittamisesta pitkästä aikaa. Ja näistä elämän ja suorittamisen kysymyksistä muutenkin. Sitä paitsi olen rakennellut mielessäni yhtä jos toistakin suunnitelmaa, jota en olisi tullut ajatelleeksi ollenkaan vielä viikko sitten.

Terveys ei ole paras mahdollinen, noin yleisesti. Yritän tehdä asialle jotain.