Tänä viikonloppuna jäi moni asia tekemättä, ja siitä saa syyttää vain itseään - mutta tällä kertaa eri asiasta kuin yleensä. Ei suinkaan vain jättänyt menemättä ja tekemättä, vaan hartialihas meni niin pahaan noidannuolikramppiin, että sellaista ei olekaan ollut sitten nuoruusvuosien, jolloin ei vielä ymmärtänyt mitään rentoutuksen päälle. Nyt, kun ymmärtäisi, ei sitten taas ole tehnyt liian pitkään aikaan. Tuli aika hyvä muistutus, kun pelkkä yskimisen aiheuttama nykäisy oli vaikean tuskallista (ja tyypilliseen tapaan yskää yhä flunssan jäljiltä riittää). Niin että pitäisi pitää itsensä kunnossa silloinkin, kun ei ole syytä muistaa sitä.

Ja sen lisäksi pitäisi myös vain uskaltaa mennä ja tehdä, sillä aina kuitenkin tulee näitä itsen ulkopuolisia (no, pään ulkopuolisia) esteitä, ja silloin ei sitten ainakaan voi.

Kirjoittamissuunnitelmia riittää. Paljon aikeita, vähän villoja. Vähän edes kerittyä, saati sitten kehrättyä. Keksin, että Siinä Suuressa Katastrofissa, Jota En Yhäkään Kirjoita, pitäisi ehkä siirtää eräs keskeinen huippukohta sittenkin myöhemmäksi. Siihen olisi hyvä syy. Mutta toisaalta syy ei välttämättä ole ehdoton, ja sitä paitsi kyse voi vallan hyvin olla vain siitä, että olen laiska keksimään sinne myöhemmäksi tarpeeksi merkittävää kohtausta. Tai siis en laiska vaan tuottamaton, saamaton, osaamaton. Mitäs valitsin tyylin, jossa tietyt asiat voi sanoa vain tietyillä tavoilla... ja jossa ylipäänsä se, mistä voi sanoa, on kovin kapeaa.

Sitten olisi muitakin juttuja. Sellaisia tavoitteita, joihin pitäisi tarttua ihan tosissaan ja lakata vohveloimasta. Pelkään vain, että taas kerran saan aikaiseksi jotain, astun jonkin sopivankokoisen portaan ylöspäin... ja sitten siitä ei seuraakaan mitään. Ei tule tulosta, ei vastausta. Ja sitten taas en pääse minnekään.

Tietenkään ei pitäisi lannistua, pitäisi vain yrittää uudestaan ja/tai toisin, toisaalla. Niin ne, joilla on todellista tahtoa. (Ei niin, ettei minulla olisi tahtoa. Sen pitää vain täyttää niin valtaisan suuri tyhjä aukko, kun aika monilla muilla se aukko ei ole kaivertunut niin suunnattomaksi epäilyksen ja epävarmuuden tulvavesistä.) (Ja mitä minä tässä puhun. Kaikki ovat epävarmoja, kaikki kärsivät, kaikki pelkäävät yrittää. Ei se ole mitään merkillistä. Vai mitä?)

Jos vaikka menisin saunaan hoivaamaan lihaskramppejani ja irrottamaan flunssan jälkitahmoja. En selvästikään tänään osaa sanoa mitään nasevaa.