Selvittiin taas yhdestä Ropeconista. Omasta puolesta varsin miellyttävästi (no, perjantain ohjelmajuoksennassa olisin voinut ajatella luennoitsijoiden hermoilua ja olla etukäteen reilummin aikaisessa muutamaan kertaan, mutta tulipahan opittua). Muutenkin järjestelyt näyttivät soljuvan jo kauniisti ja varmasti; muun muassa gaalaan on nykyään allokoitu mukavasti tarpeeksi henkilökuntaa ja resursseja. Nuorten musikaali oli viehättävä, ja onhan itsesävelletty aina itsesävelletty (ja onhan tietenkin aivan eri asia tehdä se neljällä-viidelläkymmenellä ja kuukausien ajalla kuin kahdeksalla, pianistilla ja kahden viikon harjoitusmahdollisuuksilla)! Joukkovoima on poikaa! Musikaalissa oli myös hupaisaa seurata sitä, miten siinä kaikuivat menneiltä vuosilta - Siamin tytöistä, aiemmista tanssiproggiksista, muinaisista larp-yhteiskuntakeskusteluista - tutut teemat, vaikka suurin osa tekijöistä ei ollut noita koskaan nähnytkään eikä siis tarkoituksellisesti viitannut niihin. Samat asiat ovat siis yhä kestäviä, sitä harrastuksen ydinhuvia - ja toimivat uudestaan tuoreina, kun ne tehdään uudella energialla. Myös pukunäytösosio oli mielestäni miellyttävän kokoinen, stressitön ja onnistunut.

Ehdin kerrankin seurata jonkin verran puheohjelmaakin! Etenkin tieteellisesti (siis graduksi) jäsennelty selostus larpin käytöstä opetusmetodina ja keskustelu roolipelaamisen dokumentoinnista, sen periaatteista, tarpeista ja monista muodoista kiinnostivat minua paljon. Kunniavieraita en tänä vuonna ehtinyt ollenkaan seurata, mikä on tietysti aina sääli. Lukuisien ystävien tapaaminen on aina hyvä, ja totta kai mieltä lämmittää, kun pukeutumista kehutaan, vaikka en minä mitään suurta ja uutta keksinytkään. (Lauantai-iltana vääntäydyin siihen punaruskeaan sinibrokadihihaiseen Italian renessanssin sekamuotopukuuni, ja ilmeisesti irtotukat, korsettimuodot ja korukimallus riittivät hämäämään tovereita, kun niin kovin kauniisti kehuttiin (itsehän suhtaudun siihen pukuun aika väheksyvästi, koska se ei ole historiallisesti oikeaoppinen eikä enää uusikaan). Sunnuntaiaamun valintakriisi ratkesi sekin (KPS:llä) vanhaan kiinajapanifantasiakaapuun, johon lisäsin vielä sen alkuperäisen punaisen organzaharson: loistava sunnuntaikoomavaate, kun se sopi arkivaatteiden päälle ja harso peitti väsymyksen merkit kasvoilta.
Oli mukavaa, että sekin ilahdutti toisia, kun ei se minulta niin paljon vaivaa vaatinut, ja jos voi kantaa kortensa tunnelmakekoon silloin, kun useimmat ovat jo väsyneitä, miksi ei niin tekisi?)

Pieniä harmistuksen aiheita oli se, etten keskittynyt miettimään, mikä on oleellista, ja jäänyt tanssiaisiin - koska ne ovat vain kerran vuodessa, kun ystäviä voi nähdä toistekin. Edes silloin, kun molemmilla puolilla viehättävä mies indikoi, että voisi tanssia, en tajunnut siirtää senhetkistä säätöä vaikka jollekulle TS:lle ja hyödyntää tilannetta! (Miksi? Koska vaikka olinkin todella imarreltu, iski syvällä alitajunnan tulvakellareissa myös kauhistuttava itsetietoisuus: entäpä jos tarttuisin tarjouksiin ja ne peruttaisiinkin? Sillä kukapa minun kanssani nyt todella haluaisi tanssia? Eihän ennenkään ole halunnut! Parasta vain paeta ja olla ottamatta riskiä! Ehkä sitten myöhemmin, jos vaikka sitten vielä, niin ei näyttäisi siltä, että oikeastaan edes haluaisin ja sillä olisikaan väliä... Ja se myöhemmin ei tietenkään sitten ehtinyt toteutua.)

Muutenkin con sai vähitellen, loppua kohti, heräteltyä minussa ärsyttävän epäkypsiä emotionaalisia hupsuuksia, kuin olisi taantunut ensimmäisten coniensa vereslihaiselle tasolle. Onneksi sen osaa sentään nykyään peittää kuin aikuinen! Silti kaikenlaiset lapselliset kaipaukset nostivat päätään, ja sunnuntai-iltapäivän kääntyessä loppuun oli aika pieni olo. Eikä se, että kaipaa... vaan se, että se tuntuu ristiriitaiselta ja epäsopivalta ja se, että alkaa taas nähdä kaikenlaisia hienovaraisia virtauksia, joista saattaisi aiheutua kiusallisia ja kipeitä sosiaalisia yhteensattumia, ja alkaa pelätä niitä, vaikka ei edes tiedä, onko niissä mitään pohjaa... mutta ei voi kysyä, koska toisaalta ne eivät välttämättä ole olemassakaan, ja toisaalta jos ovat, ei tahdo joutua edes tunnustamaan mahdollista eturistiriitaa, koska jo sen nostaminen esiin voisi aiheuttaa aivan hirveän kipeää erimielisyyttä (sitä kipeämpää, koska siitä ei edes olisi syytä riidellä - se vain johtuisi erilaisesta suhtautumisesta tiettyihin sosiaalisiin muotoihin, ja kunkin suhtautuminen on aivan oikeutettua). Eikä itsekään tiedä, olisiko se ollenkaan edes sen arvoista.

Äh. Kai minun on pakko kuitenkin ottaa asia puheeksi ystävän kanssa, koska tällainen arvuuttelu on aivan naurettavaa. Sittenpähän tietäisi.

En selvästikään uskalla nykyään myöntää, että saattaisin kaivata. Abstraktilla tasolla kyllä. En todellisella.

Enkä myöskään pidä siitä, ettei se olekaan selkeää, vaan epävarmaa, ailahtelevaa ja epätäydellistä. Onko se siis edes yhtään mitään? Vai onko se aina ensin tällaista? Kannattaako riskeerata itseään selvittääkseen, kasvaisiko se?

(Toisaalta on myös niin, että näinä viikkoina on aikeita useammanlaiseen sosiaaliseen avautumiseen ja lankojen heittelyyn. Ehkä ei kannattaisi hermostua, ennen kuin on katsonut vähän aikaa sitä kaikkea.)

(Niin, ja yläparven huutosakki tietysti hihkuu pilkallisesti ja muistuttaa, että kun se on katsottu, kokonaistulos on varmasti - luonnollisesti - yhtä lailla nolla, ja sittenkös vasta tuntee itsensä pettyneeksi ja kelvottomaksi! Riivatun Harmaa lippuluukunvartija, miten ihmeessä se oikein tuon huutokuoron värväsi; eikö riitä että se on jo paperoinut oman tonttinsa riittämättömyyteni lukuisilla velkalistoilla??)

Ihan hyvä ja onnistunut Ropecon. Kunnia kaiken sen tehneille!

(Hilkan kaitsemisesta ja kirjoittamisajatuksista, joihin sai lisäkimmoketta myös eräästä con-ohjelmasta, myöhemmin.)