Nukuin taas liikaa kaikista hyvistä päätöksistä huolimatta. Hyvistä ja reippaista, keveistä ja mahdollisista. Jossain on oltava vikaa!

Eikä nukkumisesta ollut edes iloa - kaikkea vielä: näin taas yhden niitä itkupotkuraivariunia. Se olikin mahdollisimman inhottavaa laatua: muuan ihminen, jota minun on ollut hankala unohtaa, osoittautui puolestaan olevan rakastunut erääseen sellaiseen tuttuun, joka on ennenkin aiheuttanut minulle paljon alemmuuskomplekseja, mutta jota en missään nimessä olisi osannut kuvitella tuossa yhteydessä (todellisuudessa kyseisellä tutulla on ihan omat, vakiintuneet kuvionsa, mutta unessa sellaisilla ei tietenkään ole merkitystä). Se, että taas kerran tiesi, että oli täysin riittämätön ja tulisi aina olemaan - ettei ole tarpeeksi kiinnostava, ei tarpeeksi älykäs, ei tarpeeksi arvoituksellisen ja hoivattavan oloinen... ei tarpeeksi vaalea, pitkä ja tyylikäs. Vain oma tylsä, lehmämäinen itsensä. Ja se, että muuan ihminen ei edes yrittänyt ajatella minun tunteitani, vaan lähestyi tätä ihmistä minun edessäni täysin tyytyväisenä. Eikä asiaa juuri auttanut se, että kyseinen tuttu ei lopulta edes vastannut tunteisiin ja yritti pitkin seuranneita tapahtumia kovasti selittää sen minulle: eihän se sitä muuttanut, että minä olin kelpaamaton, vääränlainen.

Siis kolmevuotiaan itkupotkuraivari: tykkäätte tosta kuitenkin enemmän kuin musta, ihan sama mitä sanotte.

Vanhenin, mutta vaikka ajattelin jonkinlaisen juhlinnan järjestämistä, en sitten saanut aikaiseksi. Joka tapauksessa olisi ollut mahdollista vain tehdä jotain geneeristä nyt torstaina tai sunnuntaina, mutta kun en ole saanut kommunikoitua asiasta, eipä taida tapahtua. Maanantai meni kiltisti sukuloidessa, koska Keravalla kahviteltiin niin äidin, minun kuin parin uusperheen jäsenenkin syntymäpäiviä, ja mikäs siinä, ihan mukavaa se oli. Tiistai permanentissa ja Hilkan juhlimiseen valmistautuessa (valtaosin vieraista koostuva ihmiskokoontuminen, saati sitten se tavallinen vaatestressi...) sekä itse juhlistamisessa. Tämä päivä unessa, vaikka ei ollut syytäkään.

Olin sentään päättänyt saada sen permanentin, vaikka mikä olisi, ja äiti jopa tarjosi sen lahjaksi. Valitettavasti vain taisi pari kiharaa jäädä suoriksi, vaikka homma muuten oli ammattimainen (kampaajaparka joutui työtoverin sairastumisen vuoksi hoitamaan kauppaa ja puhelinta samalla). Sitä nyt voi sattua, mutta silti ärsyttää, kun en olekaan niin sievä kuin halusin. Joojoo, asian voisi tietysti vielä korjata, mutta ei huvita.

Eikä kirjoittamisestakaan mitään tule. Eihän minulla ole ideoita, kun nyt fanirävellysinnoituskin alkaa väkisinkin vanheta. Olen väsynyt, vanha ja turha. Lupasin itselleni muutosta, mutta ei minulla ole voimia tapella tuota Harmaata vastaan. Mennyttä mikä mennyttä.