Nyt kun olisi se fanitusblogi. Siellä, anonyymiuden armollisen sopimuksen takana, pienen mutta korrektin naamion takana (eihän kukaan todella erehdy tuntemansa ihmisen henkilöllisyydestä pelkän naamion vuoksi), olisi helpompi tehdä vitsi siitä, miten olen viettänyt taas suurimman osan viime päivistä toisten ihmisten vuoteissa. Tai no, vuoteessa. Niin, ja häissä (kaksissa, koska en osaa päättää oikeaa lahjetta vielä). Ja tyttöjenillassa (jossa en osannut kuunnella läsnäolijoita tarpeeksi, en sitten vieläkään). Mitä? Kuvitteellisten ihmisten tietysti, sehän nyt on itsestäänselvää. (Ja ei, en tiedä, olisinko valinnut näin, jos kaikki vaihtoehdot olisivat samalla lähtöviivalla, mutta kun en nähtävästi ole ollut kykenevä ja jaksava oikeiden ihmisten kohtaamisiin, ainakaan tällä hetkellä vallitsevilla parametreilla. Siksipä vitsi on tässä oikeassa kontekstissaan aika mikroninlattea.)

No, olen minä sen lisäksi vieraillut muissakin kuvitteellisten ihmisten teattereissa. Sain Olemisen sietämättömän keveyden loppuun - onneksi, sillä loppua kohti en oikein enää jaksanut antaa parastani, kun ymmärtäminen vaati enemmän sitä kuuluisaa keveyttä ja ilmaa kuin minussa on (kun yhä kanniskelen näitä omia tylsiä, paakkuuntuneita taakkojani). Mutta Kunderaa lisää, kyllä se siitä. Tuulen ankaruudella piiskaaminen on ihan terveellistä: suuri osa totuudesta on juurikin sitä - kylmää, kieltämätöntä, suunnatonta - ja silti on vain puskettava eteenpäin sen alla. Ja läpi.

Kun olin kiltisti taistellut Kunderan loppuun (ei se varsinaisesti ollut taistelua, olin vain väsynyt ja  saamaton ja tyytyväisempi niissä toisissa elämissä), annoin periksi kiusaukselle ja luin uuden Reynoldsin, House of Suns. Tiedän yhä selvemmin, ettei avaruusooppera koskaan tule olemaan minun lajini, sillä joka kerran näen varmemmin, että minulla ei koskaan olisi kykyä noihin ihastuttaviin, ihailtaviin suuriin, luoviin tieteisvisioihin... ja joka kerran nykyään näytän pettyvän henkilökuvaukseen ja henkilöiden kehityskaariin. Ei niin, että kirjan henkilöt olisivat olleet huonoja, mutta vain niin... niin pahuksen arkkityyppisiä. Tai muuten vain liian suoraviivaisia. Enkä minä nyt oikein muutenkaan tiedä. Kirjassa oli jotain viehättävän vanhanaikaista pulp-oopperahenkeä, kun nyt ajattelen, mutta ei siitä oikein nälkä lähtenyt.

Minun tuomioihini luottaminen on kuitenkin hiukan kyseenalaista nykyään, sillä on myös yhä selvempää, että olen nirso snobi. Viimeksi (niiden vieraissa vietettyjen seurusteluhetkien lomassa) ahmaisin viime(?) vuonna kovin puhutun ja kehutun The Thirteenth Talen, ja kyllähän sen kirjoittaja on ihan aito kirjailija, luovan kielen rakentaja. Tarinan melodramaattisuus ei vain oikein mennyt kaupaksi tässä päässä. Ei sitten millään. Ja kyllä, kyllä minä tunnen perinteen, johon se nojaa - Jane Eyren, Humisevan harjun ja muiden perinteen - mutta se ei mielestäni onnistunut oikein saumattomasti yrityksissään yhdistää tuota perinnettä modernin päähenkilön sielunelämään. Kokonaisuudessa oli vain kerta kaikkiaan liikaa psykologista symbolismia (tai sitten liikaa goottilaista romantiikkaa, jompaakumpaa). Kielellisesti kiinnostava yritys kyllä.

Olen huomannut, että nykyään minun tekisi mieli laittaa muistiin ajatuksia jo lukiessani jotain kirjaa; pitää jonkinlaista tiivistä lähilukupäiväkirjaa teoksen alusta asti. Nytkin minua huvitti, kun kirjan alkuasetelma muistutti minua niin paljon Jääskeläisen Lumikosta, ja se teki väkisinkin etenemisestä kiinnostavaa... kunnes goottilaisen ankeuden formula sai minut melkein heittämään koko opuksen seinään. Mutta kyllä se kieli kuitenkin oli loppuun asti luistelemisen arvoista (sillä suhteellisen vetävästihän kirja on toki kirjoitettu, ei kai siitä muuten olisi bestselleriä tullutkaan). Mitä siihen lukupäiväkirjaan tulee, parempihan tietysti olisi käyttää aika tehokkaasti ja kirjoittaa jotain sellaisen ja näiden nopeasti ja puolihuolimattomasti heitettyjen arvosteluntiivistelmien väliltä: oikeita arvosteluja. En kai taas uskalla yrittääkään, kun en koe, että minulla enää olisi varaa olla siinäkään asiassa harjoittelija.

Psykologiaa enemmän toisella kerralla.

(Ja voi raivostus tätä yhden kategorian ahdasta sääntöä! Tämä olisi niin siististi sekä Keijuvelkaa että Toisten elämiä! AAARGGHH!)

Manner on edelleen naurettavan kauheaa: sen lukeminen murentaa minut pieniksi palasiksi joka ikistä jo ennestään olemassa olevaa säröä pitkin ja kokoaa uudestaan täysin määritelmiensä mukaan - eikä mitään väliä sillä, ovatko ne määritelmät objektiivista totuutta, mitä ne eivät tietenkään kovin monesta runosta toiseen voi edes olla. Periaatteessa olen onnellinen, että löydän täyteyttä hipovaa samaistumista niin suuresta osasta neron tekstejä, mutta toisaalta tämä tunne saa minut ärtyneeksi: se muistuttaa minua muotoutumattomasta, itseensäkääntyneestä teini-itsestäni, joka samalla tavoin otti ylleen minänsä määritelmät etsimällä peilit runoista. En tahdo olla se olento enää; se oli aivan tarpeeksi jälkeenjäänyt jo silloin, saati sitten nyt.

Mutta miten minä voin muutakaan, kun joku on tiennyt täsmälleen tämänkin:

...varjele meitä tarpeettomilta kauhuilta, herätä meidät alati näkemään jokapäiväinen syyllisyytemme, jota Sinä et sovittanut, äläkä anna meille liian nopeasti anteeksi.

varjele ruumistamme kuolemattomuuden kiusaukselta, sieluamme varjele menestykseltä ja rauhalta, muistiamme inhimilliseltä heikkoudelta, että emme lakkaisi etsimästä kysymystä, johon itse olemme vastaus,