En vain sitten millään tahdo saada loppuun sitä rävellyksistä, joka olisi kaikkein palkitsevinta saada pois käsistä. Välttelen ja väistelen sitä melkein keinolla millä hyvänsä, mikä tarkoittaa sitä, että muut rävellykset kyllä etenevät. Ne vain eivät ole valmista lähimaillakaan. (No, ehkä mahdollisesti se viimeisin niistä tää-on-niin-turha-ja-muutenkaan-en-ainakaan-tätä-kirjoita-juonipupuista... En mene vannomaan. Mutta siitä nyt ei mitään iloa ole kenellekään vielä sittenkään... Enkä sitä paitsi edes kirjoita sitä.)

Yksi juonipupuista on tuonut varovasti pöytään esityksen, että se voisi sittenkin ehkä suunnata oman, originaalin fiktion maisemiin. En ole asiasta vielä ollenkaan vakuuttunut enkä välttämättä myöskään aio suhtautua siihen järkevästi. Pupulla on hyvät perustelut, mutta minulla on jääräpäinen tahto. Tahdon sen tarinan tapahtuvan tietyllä tavalla,tietyssä kehyksessä, jotta sillä olisi merkitystä minulle. Sama se, että originaalina sillä olisi paljon enemmän potentiaalista merkitystä muille. Minä tahdon.

Ihmettelin tässä päivänä eräänä sitä, että muutama vuosi sitten harkitsin aivan tosissani yrittäväni kokoaikaisen historiallisen ompelun nuorankapeille markkinoille. Ennen kuin harkinta muuttui toiminnaksi, olin tietenkin jo käsittänyt, kuinka toivotonta sillä olisi tässä maassa elää - kuten muutamankin häkellyttävän lahjakkaan ja taitavan ystävän kokemukset todistavat - mutta kyse ei olekaan siitä, olisiko se onnistunut. Vaan siitä, että yleensä vakavissani ajattelin, että voisin toimia niin. Että voisin tehdä työtä käsillä enkä sanoilla. Kuka minun päässäni oikein silloin rattaita pyöritti? Minä sen en ainakaan ollut, se on varma.

Käsillä aikaan saaminen on tietyssä mielessä äärettömän tyydyttävää: kun tuloksen voi nähdä ja tuntea, on helpompi vakuuttaa itselleen, että sillä on arvo. Että on todella tuottanut tähän maailmaan jotain. Mutta siitä huolimatta - sanojen raivostuttavasta pakenemisesta huolimatta - matkalla tuosta aikeesta tähän hetkeen on niin suunnaton kognitiivinen dissonanssi, että todellisuudessa voisi yhtä hyvin olla siinä kohtaa epätasaisesti (ja läpinäkymättömästi) liimattu halkeama. Matematiikka ei selitä sitä.

Miten minä olen koskaan voinut luulla, että kuuluisin millekään muulle kuin sanoille? Oli se hyvää ja tuottoisaa tai ei.

(Kyllä, minusta on hauskaa sanoa "kognitiivinen dissonanssi". Siitä tulee samanlainen ylellinen olo kuin mascarponejäätelöstä.)