En oikein tiedä, olenko harmissani vai ylpeä, kun teen sitä samaa taas: minun piti vain kirjoittaa yksi pieni kohtaus tunnelmaharjoituksena, ja yhtäkkiä sitä edeltää väkisinkin inhorealistista psykologista draamaa dialogina vähintään kaksi kertaa niin paljon kuin itse kohtausta tulee olemaan.

Tavallaan olen ylpeä, sillä koko draama tuli aivan tyhjästä. Ja lisäksi dialogin toinen osapuoli osoittaa merkkejä siitä, että pystyn laittamaan henkilöt reagoimaan myös tavoilla, joilla en itse reagoisi - vaikka se olisi mielestäni ilkeää ja kohtuutontakin. Voin siis ehkä hahmottaa myös itselleni täysin vierasta psykologiaa. (Niin tai siis en täysin itselleni vierasta. Sellaista, jota olen havainnut aikanaan ihmisissä, jotka ovat aiheuttaneet minulle paljon päänvaivaa ja sydänsurua - mutta jos ei muuta, ainakin sitten sain heiltä tämän: ymmärrän riittävästi voidakseni kuvata heitä.) Saa nyt nähdä, olenko ylpeä sitten, kun olen saanut sen jonkinlaiseen pakettiin. Näillä näkymin se osoittaa ilkeitä merkkejä tempoilla suuntiin, joihin en aio sitä päästää, ja siitä seuraa aina riesaa.

Muuten - en haluaisi sanoa tätä, mutta sanonpa kuitenkin - olen huonommassa kunnossa kuin teeskentelen tai kuin tai luulin. Kun voisin nukkua oikeaan aikaan, valvon paniikkireaktiossa. Vika ei siis ole vain väsymyksessä. Taaskaan.

Ei musta koskaan mitään valmista tule.