Minä pelkään muuttumista. Se ei kai ole kenellekään yllätys. Muutos tuo epävarmuutta, epätietoisuutta, rikkoo kauniisti rakennettua tietopalikkaverkostoani. Entäs jos se ei enää pädekään; jos maailma ei olekaan sitä, millaisena olen sen ymmärtänyt? Tietämättömyys ja väärä tieto on kauheaa ja pelottavaa. Tarvitsen varman alustan, jolla seistä, varmat kehykset, jotka näen.

Voin tunnistaa, että tämä on nykymaailmaan huonosti sopiva piirre. Ja vaikkei tahtoisikaan antautua täysin kritiikittä jatkuvan virtauksen filosofiaan, ei silti ole hyvä olla jähmeä ja vastahankainen. Muutosvastaisuus johtaa helposti epäluuloisuuteen, turhaan rajojen rakentamiseen, mustavalkoisuuteen... kapeuteen, syrjimiseenkin. Sulkeutuneisuuteen, yhteyden kieltämiseen. Mutta silti: on ymmärrettävää, että pelkää muutosta ympärillään; se on inhimillinen pelko, yleisesti tunnettu asia. Siitä voi yrittää oppia pois, ja siihen on paljon neuvoja ja keinoja. Sen voi myöntää.

Mutta sitten on se vaikeampi puoli. Taas kerran, taas tässäkin, uhka tulee ovelasti myös vastakkaista kautta. Pelkään muuttumista myös itsessäni, koska pelkään, että muutos osoittaa minun olevan epäluotettava. Pelkään, että kiinnostuksen kohteitteni muuttuminen kertoo, etten osaa olla uskollinen. Ja pelkään, että jos muutun, eivät ihmiset ympärilläni voi tietää, mitä minulta voi odottaa, ja siten luon heille epävarmuutta, jota he eivät ansaitsisi minulta. Muuttumattomuus on siis vakauden, uskollisuuden, lojaalisuuden merkki. Jos muutun, en ole näitä - olen siis huonompi ihminen.

Miten sellaista vakaata pohjimmaista uskoa vastaan voi taistella? Miten voi kertoa itselleen, että on hyvä olla "huono"? Näen, että se on illuusio, mutta silti se on niin syvä vesi, etten tiedä, miten sen pohjalle pääsee.

Olen sentään alkanut yrittää.