Näinkö sitä huomaa, että on unohtanut?
Kun nielu ja ohimot hajoavat ja silmät kieltävät
kaikista tarinoista erot ja loput;
kun kenenkään lähtemistä ei enää voi
pitää oikeana ja tarpeellisena (niin kuin joskus,
kun riitti että liekki ja korkeus ja aistien
terävämpi aste oli ollut, oli tunnettu ja koettu ja otettu talteen);
kun pallean alle putoaa jälleen kuilu
ja jokainen menetys viskaa piikivensirun
lisäpainoksi pohjattomaan pohjaan,

kun itkee ihohuokostensa läpi jokaista lähtöä,
kun tahtoo repiä kaikki maailmat rikki jotta aika virtaisi
ylöspäin ja rakastavaiset ymmärtäisivät
oman parhaansa?
Kun Harmaa kirjanpitäjä tekee auliisti uuden listan
ja jokaisesta onnettomasta lopusta merkinnän:
mitä teet tälle? Mitä teet?
Siitäkö tietää, että kipu on kääntänyt kylkeä,
asettunut toiselle puolelle sydäntä
mukavasti ja tasaisesti kuin aaltojen sileäksi hioma kivi
tai dinosauruksen muna
ja on taas vähemmän tuskallista rakastaa kuin olla
rakastamatta?


En jaksa yrittää siistiä noita rivinalkuja, kun muotoilu ei tahdo tehdä yhteistyötä.

Olen löytänyt fanimusiikkivideoiden ilot, ja siinäpä sitten onkin ollut niin hupia kuin tunnekuohujakin. En käsitä, kuinka kukaan jaksaa sellaista tehdä, mutta onpa suunnattoman ihastuttavaa, että tekee. (Ei kai se ole sen kummempaa kuin fanficin kirjoittaminenkaan. Kukin taipumustensa mukaan.)