Oli sellainen merkillinen poikkeus taas - se sellainen positiivinen kokemus. Selaillessani elokuvauutisia päädyin lukemaan kovasti kehutun Junon käsikirjoituksen. Pääasiallisin ajatus mielessäni oli: "Vitsi, jos käsikirjoittaminen on tätä, niin sitähän voisi vaikka tehdä!" Siis niin kuin että haluaisi eikä koe sitä edes kovin vaikeaksi, noin teoriassa.

Tosin takatiskiltä huomauttaa se harmaa, että kaikkihan käsikirjoituksia tekevät; eikös se ole yleinen vitsi, että Hollywoodissa jokaisella on kässäri mukana?

Mutta ainakaan se ei tuntunut mahdottomalta. Ja tämä ei siis ole yhtään mikään kommentti ko. elokuvan tasoon - en minä tietenkään sitä nimenomaista käsikirjoitusta olisi pystynyt kirjoittamaan.

Nyt kun olen myöntänyt olleeni olemassa mutta saamaton voin kai kertoa, että luin siinä sivussa Charles Strossin läpimurron Singularity Sky. Se oli viihdyttävämpi kuin Glasshouse ja Clan Corporate -sarja, mutta vähemmän viihdyttävä kuin The Jennifer Morgue, jonka luin joululomalla. Viimemainittu toisaalta olikin varsin riemastuttava. Silti minun täytyy sanoa, että Strossin lukeminen käy hermoilleni: silmäni lasittuivat moneen otteeseen sekä SS:n että JM:n kanssa, sillä niissä oli tajuton määrä teknisiä yksityiskohtia, joita en vain jaksanut. Yksi kappale SS:n kuvausta avaruusaluksen ohjauksesta aiheutti kooman suunnilleen yhtä varmasti kuin halko takaraivoon. Jotenkin ne tuntuivat tekevän tekstistä "arvokkaampaa", mutta miksi ihmeessä? Tylsiä ne vain olivat. Lisäksi molemmissa ihmissuhdekuvaus oli aivan toivotonta B-seikkailutasoa, etenkin SS:ssa. On pätevä mutta vetäytyvä sankari, joka kohtaa vielä pätevämmän naisen, ja oikein mukava ja pätevä vaikka tietenkin matkalla hiukan angstinen suhde on väistämätön - ja se siitä. Siinä sivussa sitten joko selvitetään katastrofi tai katsotaan vierestä, miten typerät sivuhenkilöt sössivät sen lopullisesti, mutta pelastutaan itse jatkamaan seikkailuja.

Taitaa olla niin, ettei minulle enää riitä muutama vinkeä ja johdonmukainen idea maailmakuvassa ja tyylikäs alkuvisio. Kaipaan kovempaa kamaa. Ihmissuhteet ovat kiinnostavampia jopa keskivertopäiväsaippuassa. Nih.

Tästä tietysti looginen seuraus on, että minun pitää alkaa lukea ns. Oikeaa Fiktiota. Tai no, olenhan minä sitä lukenut aiemminkin, mutta vain jos olen tiennyt kyseessä olevan aivan poikkeuksellisen loistavaa kieltä. Nyt on kai sitten selvää, että täytyy laajentaa hyväksyntäänsä.

The Jennifer Morgue oli hauskempi, sitä voin suositella, vaikka senkin ihmiskuvaus kärsii samasta syndroomasta. Siinä on varsin viehättävää internet- ja muutakin intertekstuaalisuutta. Ja jos Bond on salainen paheesi, se on aivan pakollista luettavaa (minun ei ole, ja silti konseptia käytettiin mielestäni hupaisasti).