...Sitä oikein voi välttelyä venyttää?

Emmätahdo mitään muuta kuin kirjoittaa tarinoita. En. Eikä tässä nyt ole mitään sen ihmeellisempää pohdittavaa kuin sen ihastelu, miten hauskaa on tehdä taustatutkimusta saadakseen tarinansa faktat oikein, kun samalla oppii vaikka kuinka paljon yleistriviaa, ja sellainen tapaa yleensäkin tehdä oloni kykenevämmäksi ihmiseksi. Ja miten yhäkin muotoilee lauseita englanninkielisten sanontojen ympärille ja sitten on liemessä, kun sitä ei voi sanoa suomeksi sillä tavalla, ja pitää miettiä koko kappaleen rakenne uusiksi, koska lause ei sovikaan sen rytmiin. Ja miten joitain sanoja vain inhoaa, eikä sille voi mitään, on vain mentävä niiden ympäri. (Minulla esimerkiksi on aivan neuroottinen fobia sanaa "vatsa" kohtaan. Niin paha, etten tahdo edes puhua asiasta. Kai se on baletin jälkiä - vatsaa ei vain saa olla olemassakaan, ja minulla on aina ollut, paitsi ehkä pienen hetken seitsemäntoistavuotiaana, kun Kuopion balettikurssilla oli kaksi puolentoista tunnin treeniä päivässä, kuuma alkukesä, ja painoin 48 kiloa... Mutta siihen sanaan ei siis kerta kaikkiaan voi koskea. Sitä ei voi edes ajatella. Jos kyse on ruumiin sisäpuolesta, on puhuttava sisuksista; jos ulkopuolesta, palleasta tai vyötäröstä tai mistä tahansa muusta kuin siitä läskistä siinä pallean ja nivusten välissä. Vaikka henkilöllä olisi se kuinka litteä ja läskitön.)

(Hum. Moinen neuroosi paljastanee, että asialle olisi syytä tehdä jotain. Mutta neuroosille vai sen kohteelle?)

(Puhekielessä kykenen käyttämään sanaa "maha", kummallista kyllä. Vain tuo v-sana on todellinen ongelma.)

Ja kaikki tämä on naurettavaa suurentelua, koska enhän minä vielä ole kirjoittanut mitään, mikä oikeuttaisi tällaisen keskittymisen koko puuhaan. Enhän minä edes tiedä, olenko riittävän lahjakas. Jonkin verran lahjakas, kyllä, ainakin nuorena saadun palautteen perusteella. Mutta riittävän? Tällä hetkellä ei näytä siltä: kieleni ei ole luovaa, enkä oikein uskalla yrittääkään haparoida kohti kuvallista kieltä. Ehkä se on tehtävissä, mutta onko se niin lähellä, että se oikeuttaisi tällaisen omistautumisen? Kun kuitenkin kyse on vain pakenemisesta siihen, mikä on vähemmän akuuttia ja siksi vähemmän pelottavaa kuin graduhirviö?

Olen istunut koko viikonlopun sisällä ja vältellyt tekemistä. Ja nukkunut liikaa, mikä todistaa, että parempi näin päin: jos olisin lähtenyt ulos ovesta ja yrittänyt olla sosiaalinen, kuten ensin aioin, olisin vain väsähtänyt siitä pitkälle ensi viikkoon.

Vihaan oman jaksamiseni ja olemiseni rajallisuutta.