Tänään ei jaksa käsitellä kuin detaljeja. Ei ole kapasiteettia, kapasiteetti on täynnä.

Tämän aamun Girl Genius on tavallistakin riemastuttavampi.

Agatha-paperinukke muistuttaakin, että kaavoitin ja sovitin Annille kannattelevan 1300-luvun alusmekon (ensin sen piti olla villamekon vuori, mutta koska se näytti niin hyvältä, siitä kai tulee erillinen mekko). Vaikutti ainakin siltä, että se onnistui istumaan varsin kauniisti, ainakin yläosasta. Pitäisi kai laskea saavutussarakkeeseen, mutta kuka noista saavutuksista välittää, kun eivät ne liity mihinkään, millä oikeasti tulisi koskaan olemaan väliä? Kun omasta keskiaikailustakaan ei jaksa innostua edes nykyisellä tasolla. Kai sen pitäisi olla hyvä juttu, että edes teki ystävälle palveluksen, mutta miksen jaksa taputtaa itseäni päähän siitäkään? Johtuisiko siitä, että koen, että se Jaellen mekon keskeneräisyys miinustaa kuitenkin nolliin kaiken positiivisen karman tuosta Annin mekon avustamisesta?

Alan epäillä, että haluan vain unohtaa koko pukuleikkitouhun. Olen jo havahtunut moneen kertaan ihmettelemään, miksi minulla on niinkin monta pukusivustoa tallennettuna. Mitä minä oikein olen kuvitellut? En edes nauti itse ompelemisesta, nautin vain siitä, että sitten on se lopputulos (kunhan on päässyt yli siitä hetkestä, jona sitä pitää tarkastella valmiina ja siten väkisin arvioida, eikä se kuitenkaan ole täydellinen).

Sen sijaan hyviä larppeja kaipaan kovasti. Tietenkin pitäisi kiittää onneaan siitä, että ne näyttävät olevan lähitulevaisuudessa harvassa, koska juuri nyt en tarvitse kiusauksia, mutta kohtapuoleen niitä saisi taas olla. Ja sitten vannon keskittyväni hahmoni ja sen kontaktien analyysiin ja etenkin hahmon näytelmällisen puolen luomiseen, kokemuksen ja elämyksen pohjustamiseen, ja antavani pitkät vaatestressille. Kyllä tuolta kaapista on ihan pakko löytyä tarpeeksi vaihtoehtoja jo nyt.

Siitä huolimatta, että pukuleikkisivut eivät kiinnosta enää yhtä paljon, en silti kykene vieläkään lukemaan ahkerasti tallettamiani kirjailijablogeja kovin usein. Saan yhä vain niistä komplekseja, vaikka tietenkin pitäisi vain ottaa niistä se hyöty ja oppi, minkä voi.

BN:n katsominen teksteittä on edennyt sarjan eniten väänneltyyn ja käänneltyyn kohtaan. Pystyin jopa muodostamaan siitä perustellun mielipiteen, koska osia siitä (tietenkään ei niitä osia, jotka minä eniten olisin halunnut tarkistaa) löytyi netistä teksteillä. Ja se perusteltu mielipide on, että olen koko ajan ollut NIIN OIKEASSA herra angstikimpun suhteen, eivätkä mitkään fanityttöjen puolustukset enää kelpaa - se tyyppi ei kelpaa edes kiillottamaan hyvissankarin kenkiä, saati sitten yrittämään samaa naista! Se, että hän sarjan loppupuolella teki pari suurtakin uhrausta, kelpaa juuri ja juuri hyvityksen aloitukseksi eikä riitä vielä osoittamaan mitään syvempää luonteen jaloutta! Nii! Ja nyt tekisi mieli puhista aiheesta paljon pitkällisemmin kuin kehtasin tehdä sillä ainoalla foorumilla, koska analyysiä on päässä noin viisi kertaa enemmän - mutta kuka sitä kuuntelisi?

Oli niin ihanaa nähdä ihmisiä lauantaina, mutta minä en osaa enää keksiä mitään sanomista kenellekään. Olen surkastunut sosiaalisesti ja vihaan sitä.

Kuulin hiljattain, että muuan ystävä on lähentynyt erään viehättävän ihmisen kanssa, vaikka ei mitenkään vakavasti. Sen ei pitäisi harmittaa minua millään tavalla, koska olen itse saanut tilaisuuden kyseisen viehättävän ihmisen kanssa ja todennut, että eipä siitä sen enempää tulisi. Mutta taas kerran se silti harmittaa. Että onko niillä sitten parempaa? Oliko vika siinä, että minä olin liian epäviehättävä (vaikka ihan itse totesin, että mukavaa oli mutta se siitä)? Olisiko se ollut enemmän kuin mukavaa, jos minä olisin sen arvoinen, että toisen kannattaisi nähdä vuokseni vaivaa? Onko tämä ystävä enemmän arvoinen, viehättävämpi? Ja koska joka tapauksessa en mitenkään näe, miten joku voisi viehättyä sekä minusta että tästä ystävästä, koska olemme niin täydellisen eri tyyppiä, niin sitten ainakaan en varmasti ole ollut viehättävä ko. ihmisen mielestä, joten hän on taatusti inhonnut koko kokemusta!!

Minulla on oikealla alavatsassa jotain, joka on huomautellut olemassaolostaan jo syksystä asti, mutta nyt se on kipeä joka päivä. Ei paljon, tuskin häiritsevästi, joten ei se mikään umpisuoli ole (etenkin kun on jatkunut tuskin huomattavana kuukausia), mutta kuitenkin on. Niin ei kai pitäisi olla. Pitäisi varmaan mennä lääkäriin.

En edelleenkään osaa kirjoittaa. Olen taas siinä muta-ansassa, jossa juutun yksittäisiin kohtauksiin, koska en ole aivan varma, miten haluan kohtauksessa edetä. Eikä kyse ole edes mistään monimutkaisesta, vain pienistä vuorosanoista ja siitä, miten annan hahmojen reagoida. En ollenkaan suostu sellaiseen hupsutukseen, että hahmot saisivat "itse" johdattaa tarinaa, "kun ne nyt halusivat sen menevän näin vaikka minä halusin toisin". Pöh. Se tarkoittaa vain sitä, että olen edeltävissä lauseissa (tai kappaleissa) pohjustanut väärin siihen nähden, mitä haluan seuraavaksi, ja minun pitää siis muuttaa sitä pohjustusta. Tai vain pakottaa juttu eteenpäin, koska näin paljon aikaa ei pitäisi tuhlata näin vähään tekstiin.

Useammat salaiset tunnustukset lämmittäisivät kovasti. Nyt tunnen itseni aika tyhmäksi, kun tunnustushaaste oli mielestäni hauska idea.

Osaan ruotsia aivan liian huonosti silmäilläkseni sujuvasti läpi oleellista tekstiä, joka ei edes inspiroi, mutta pakko on.

Inhoan olla tyhmä. Niinpä tunnen suurta vastahakoisuutta tehdä graduani enää ollenkaan, koska nyt siitä tulee aikarajoitusten vuoksi väkisinkin huono, enkä tahdo roolipeliteoreetikkojen lukevan sitä ja näkevän sen surkeuden.