Äiti&co piristivät taas kerran elämää järjestämällä minut teatteriin kanssaan. Erityisen piristävää oli se, että luvassa oli toisaalta viime aikoina niin yllättäviin suuntiin laajentuneisiin kiinnostuksen kohteisiini sopivaa aihepiiriä että ehdotonta laatutavaraa: Ryhmäteatterin Saatana saapuu Moskovaan.

Olihan se tietenkin hyvä. Lähdemateriaalissa on mistä ottaa, ja oli otettu fiksusti: ei tarvinnut olla lukenut kirjaa pysyäkseen kärryillä, ja oleellinen tuli katettua. Esitys ei myöskään pyydellyt anteeksi elämää suurempia teemojaan. Näyttelijäsuoritukset olivat luonnollisesti kaikki taitavia, sopivia ja vaikuttavia. Minulle tuota nimenomaista esitystä kantoivat ennen muita Sveholmin Pilatus ja seuraavaksi eniten Suurosen Margareta ja Mönttisen runoilijakertoja. Vierikon Woland oli hyvä, mutta ei niin kovin keskeinen, ja Suosalon huomattavan painavat roolit menivät minusta vähän vasemmalla kädellä. Suosalon vasemman käden pelkkä pikkusormikin omaa tietysti enemmän taitoa kuin useimmilla on koskaan, mutta enemmänkin olisi voinut odottaa - ne roolit olisivat voineet nousta ylivoimaisesti muiden yli, ja sitä ne eivät kyllä tehneet. Kuitenkin kaikkiaan, pienimpiäkin rooleja myöten, erittäin hienoa teatteria. Varsin tyylikkäitä illuusioita, ja musiikin käyttö oli myös mielestäni tehokasta, jopa häpeämättömän vaikuttavaa.

Mutta. Kun menen teatteriin, tahdon nähdä näyttelijät elävinä. Tahdon nauttia siitä illuusiosta, että tuo tuossa on läsnä; hänellä ja minulla on jonkinlainen oikea yhteys (tietenkin se on illuusio, ainakin yksittäisen katsojan osalta, vaikkei ehkä koko yleisön yksikkönä). Jos en välittäisi siitä, niin kyllähän elokuvan mahdollisuudet pesisivät teatterin mennen tullen. Tämä esitys käytti huomattavan paljon live-kamerakuvaa näyttelijöistä muissa tiloissa kuin näyttämöllä, ja se kyllä söi sitä intensiteettiä, jonka tuo läsnäolo katsojalle luo. Ymmärrän kikkana, hauskana jippona sen, että laajennettiin ympäristöä toisiin huoneisiin, jotka toki olivat aivan näyttämön lähellä ja toinen osin jopa nähtävissäkin - mutta siitä tuli vähän liikaakin kikkailua. Ja olihan se toki liveä eikä nauhaa (paitsi varsin tyylikäs mykkäfilmi noitasapatista, jonka hyväksyin täysin, koska se toi esitykseen sellaista, jota livenä vain ei olisi voinut toteuttaa - tai ainakin se olisi ollut kornia). Mutta silti. Elävän teatterin ydin on näyttämö - se on vajaa, paljas, se luottaa katsojan hyväntahtoisuuteen, haluun uskoa illuusioon kahvilasta tai hullujenhuoneesta tai kuusta parin tuolin ympärillä... ja jos se ei uskalla heittäytyä tuon hyvän tahdon armoille, se ei sitä ansaitse.

Jos ilkeä olisi, voisi ajatella, että esitys sanoi: me olemme niin hyviä, että meidän ei tarvitse antautua teidän armoillenne; te ette ansaitse meitä. En sano, että olisin niin ilkeä. Mutta jonkinlainen tyytymättömyys taustalle silti jäi kaihertamaan.