Olin koiran kanssa lenkillä ja palasin - kiukkuisena. Mitä se sellainen on? Koin aivan tutunlaista elähtymistä niin tunteissa kuin mielikuvituksessakin - sitä mitä lähes aina, kun saan itseni tuonne ulos, mutta nyt ne tunteet, joita tunnen, ovatkin ärtyneitä ja piikkisiä. Olen kirjoittanut suorat sanat jo kahdelle ihmiselle, ja vaikka juuri nyt ne tuntuivat täsmälleen siltä, mitä pitikin sanoa, niiden tulokset eivät juuri voi olla hyviä. Niin että viisaampi varmaan olisi ollut miettiä niitä toisenkin kerran?

Ulkona satoi kovaa pieniä rakeita: kävellessä kuulosti siltä kuin Talvihovi olisi palkannut miljoonan jäisen heinäsirkan armeijan laukkaamaan maiseman yli. Ja niille miljoona pientä neulanterävää jääkeihästä heitettäväksi. Sitten yhtäkkiä ei ollut enää armelias verhontakainen talvi, vaan ratiseva, kalpea tositalvi.

Ja nyt minä olen pieniä jääneuloja täynnä. Siitäkin huolimatta, että tarinaideat kehittyivät taas, ja että liikunta on terveydelle hyväksi. Olen neulainen ja hyinen ja haluan, että minut otetaan vakavasti, ja että saan olla vihainen, jos haluan.

Ja että olisi ihmisiä, jotka eivät juokse karkuun, kun olen kiukkuinen. Kaikki tämä psykologisointi ja yritys selittää ja saada ymmärtämään ja ymmärtää on saanut aikaan sellaisen äärettömän varovaisuuden: uskon, että jos kerran minun on mahdollista ymmärtää huonot impulssini, ne voi myös hillitä, ja silloin ei kenelläkään ole syytä sietää sitä, jos en siinä onnistukaan. Mutta kun nyt vain kiukuttaa!