Olen ajanut tänään edestakaisin noin sata kilometriä - kotoa P&P:lle, Keravalle, takaisin P&P:lle ja kotiin. En suinkaan harmittele sitä, vaan oli oikein mukavaa saada aikaiseksi akkainvierailu mummolassa sopivan lyhyenä sekä valittaa Paulalle menomatka ja hehkuttaa tulomatka. Kuitenkin tuo matkamäärä kuvaa jotenkin tämän päivän tunnetta - sellaista edestakaista, yllättävän päämäärätöntä oloa. On siivottu huomista keskiaikapikkujoulua varten, mutta siivoamista on vielä silti niin paljon, että sen valmistuminen tuntuu epäilyttävältä ja työmäärä pelottavalta. Kirjoitin aamulla puoliksi huomaamattani läpi sellaisen reippaasti etenevän sivun, joka sitä ennen oli tuntunut todella ongelmalliselta ja selvittämättömältä - mutta nyt, kun se on tehty, ja olen aloittamassa kohtaa, johon koko ajan olen tähdännyt, en osaakaan edetä sen kanssa. En näekään sitä, vaikka luulin niin. En saa verhoja pois tieltä. Hahmoni ovat epätietoisia ja epävarmoja, ja niin sitten minäkin.

Ja nyt alkaa Teemalta Tahraton mieli, jonka olen aina halunnut katsoa, enkä jaksaisi enää edes valvoa. Ja sitä paitsi jos olisin mennyt nukkumaan nyt, olisin herännyt tarpeeksi aikaisin saadakseni huomenna vielä reippaasti jotain aikaankin.

Mikään ei tunnu johtavan mihinkään tulokseen. Kaikki on aina kesken. Joten kaikki on myös aina epävarmaa ja onnistuminen kyseenalaista, koska niinhän kesken ollessa automaattisesti on. Kaikki on siis myös pelkoa.

Ja paskat. Katson kuin katsonkin sen leffan.

Update: ...Paitsi ettei voi jaksaa. Ei, vaikka on kuinka hyvää ja kiinnostavaa katsottavaa. Minähän sanoin: kaksitoista tuntia hereillä on jo liikaa, saati sitten yrittää nyt viittätoista. Yritä tässä nyt sitten muka harrastaa jotain koiranlenkitystä tai yleensäkään elää jotain elämää.