Kuten voi päätellä, minä siis sain itseni raahattua keskiaikailemaan. Onneksi veljen auto päätti valuttaa vedet ulos ja kiehahtaa vasta puoli kilometriä ennen tapahtumapaikkaa, joten perillekin päästiin. Siinä vaiheessa oli silti vaikeaa olla ottamatta moista tapausta kosmisena takapotkuna siitä, että lähdin rilluttelemaan, kun olisin voinut jäädä kotiin ja yrittää opiskella... tai nukkua. Vaati jääräpäisyyttä - ja ilmeisesti sen yhden yön inhottavat unettomuuden bakkanaalit - saada itsensä uskomaan moisen ajatuksen turhuus, kun kerran olin järkeillyt päätöksen lähdöstä.

Huonoista enteistä huolimatta oli yleisesti ottaen mukavampaa kuin odotinkaan. Kerrankin tuli istuttua kunnolla seurassa, jossa yleensä ei saa tilaisuutta istua tarpeeksi (terveisiä vain!). Tapasin jopa pari uutta, todella mukavaa ihmistä, joista yhden kanssa vietimme pitkät tovit keskustellen fanficistä ja toisen kanssa elämän sattumanvaraisuudesta ja muista syvistä kysymyksistä. Lisäksi tuntui, että alan vähitellen saada omassa päässäni käsitystä useistakin ihmisistä, joita en sinänsä ole tuntenut, vaikka he ovat olleet mukana vuosikausia, ja se käsitys auttoi alkamaan tutustua edes jotenkin. Yövartioon tehdystä puvusta pikaisesti muokattua Italian renessanssipukuani kehuttiin kovin kauniiksi, vaikka sainkin sen päälle vasta iltapäivän kattaukseen, kun sitä piti korjata, ja aamulla oli pakko nukkua. Niinpä keskipäivän kattaukselle piti hiukan venyttää kekseliäisyyttä ja olla "naamiaispuvussa": keskiajan pseudoroomalainen. Kyllä se nyt menetteli, ja ainakin oli syy kietoa vääränvärisiksi haalistuneiden hiusteni päälle niin monta lettiä, että ne melkein peittivät värieron.

Pyhän Homobonuksen juhlissa ruoka on tavannut olla Se Juttu, joten pidot tosiaankin levittyvät koko päivälle. Tänä vuonnahan teemana oli karnevaali, joten kaikki oli nurin päin; myös kattaukset tarjoiltiin jälkiruoista pääkattauksen kautta alkupaloihin. Epäilin etukäteen sen onnistumista, mutta ruokalajit oli valittu niin sopivasti, että kokonaisuus toimi vallan erinomaisesti. Ruoka oli taivaallista - ei niin, että se olisi ollut mikään yllätys. Väärä paroni, Hänen Ihraisuutensa Makkaraparoni (salamipötköstä tehty nukke), ruokalajeja esittelevine vieraineen, jotka pilailivat korkeiden henkilöiden kustannuksella, oli varsin hauska ja nerokas viihdyke. Paronin esilausujansa välityksellä esittämä varsin suorapuheinen (ja täysin autenttinen) trubaduuriruno sai minut vain kaihoisasti harmittelemaan taas kerran sitä, etten itse ollut voinut valmistaa mitään, mutta - kun ei niin ei. Ihan riittävän hauskaa pystyi pitämään ilmankin.

Olin myös varsin otettu siitä, että sen esittäjä kyseli minulta palautetta. On aina imartelevaa tulla kohdelluksi jonkinlaisena asiantuntijana, vaikka se turhamaisuutta tietysti onkin.

Silti olisi mukavaa, jos olisi enemmän aikaa ja jaksamista omistautua keskiaikapersoonan ja sen kulttuurin kehittämiselle paljon, paljon perusteellisemmin. Tuntuu, että se olisi se jokin, joka keskiaikailustani nyt puuttuu. Ei vain voi auttaa sitä tosiseikkaa, että moiseen on mahdollisuuksia vasta joskus vuoden päästä tai niillä main. Paitsi etten tiedä, olenko silloin ollenkaan samoissa maisemissa enää.

Illalla tuli tanssittuakin hiukan, mikä oli mukavaa, koska liian usein häpeän sitä, etten osaa ollenkaan yhtä monta tanssia kuin nykyään aktiivisesti näitä tansseja harrastavat. Enemmänkin olisi kyllä voinut, mutta korsetti alkoi kiristää, ja sitä seurasi huono olo ja kiukutus. Lopulta sain päätettyä, että vähemmän kaunis mutta mukava ja siksi ystävällinen oli parempi kuin kaunis ja kärttyisä, ja kuoriuduin korsetista ja renepuvusta. Ilokseni en muistanut edes miettiä vähempää kauneutta sen jälkeen, vaan vietin vain ihan tavallisen mukavan keskiaikatapahtuman illan saunoineen ja hyvine keskusteluineen. Yhteislauluun uskaltautuminen ei sekään ollut paha asia, kun se laulaminen nyt on ollut niin kompleksinen kysymys. En minä hyvin laula, mutta kun kerran nimenomaan kanssahoilaajat vakuuttivat, ettei se haittaa, niin olen tyytyväinen pelon nujertamiseen.

Tietenkin sain illan lopuksi tavanomaisen mitäväliioikeesti-eksistentiaalikriisin, mutta sellaista nyt ei kai olisi voinut välttää loputtomiin. Ei siinä ristivedossa, jota typerät, epärealistiset, eri suuntiin vetävät kaipaukseni aiheuttavat. Sellaista se nyt vain on, merkki jomottaa aina välillä. Pääsin nukkumaan ilman draamoja, ja se on jo hyvä asia.

Tänään suurin osa päivää kului auton pähkäilyyn ja sen hinausprosessiin takaisin pääkaupunkiseudulle (ikuisesti kiitos Suvin!). Ehdin sentään olla tarpeellisella tavalla sosiaalinen sekä automatkalla että sitten Paulan, Annin ja Hilkan kanssa Annin soittotunnin lomissa. Kummityttärenihän on luonnollisesti syönyt sen osan aivoistani, joka oli jo mennyttä, kun fanfic alkoi imeä sitä muuta osaa: olen täydellisen höyrähtänyt sen ipanan seurassa, enkä tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa omalle häpeämättömälle hupsuudelleni. Hupsuus kun on ylevälle vakavuudelle ja entasanolekuinäitini-angstille vakava uskottavuusongelma.

Nyt olen vain väsynyt, ajatukseni harhailevat, ja minulla on täysi työ vakuuttaa itselleni, että kyllä päiväkirjassa saa ihan oikeasti myös kertoa, mitä on puuhaillut, eikä vain synkistellä runollisesti.