Vaikka karsisinkin raa'asti dialogeistani ennenmainittua kuvausta siitä, miten sitä dialogia käydään, niin ei se juuri auta. Minun henkilöni eivät - vain - lakkaa - puhumasta! Siinä tämänhetkisessä rävellyksessä olen vasta pääsemässä siihen, mitä yleensä halusin ja aioin kirjoittaa, ja sitä ennen henkilöt ovat ehtineet puhua (toki sentään useammassa eri dialogissa) 30 sivua! Lakatkaa kääntelemästä ja vääntelemästä asioita ja ruvetkaa toimeen, mokomat! Paitsi ettei komentelu auta, koska tietenkin ne asiat on käsiteltävä. En vain ajatellut sitä ennen kuin ne aina nousivat eteen...

Toisaalta onkos se nyt mikään yllätys, etteivät minun hahmoni osaa puhetta lopettaa? Oman itsensä kauttahan niitä hahmoja yrittää ymmärtää.

Sitten joskus, kun on oikeasti aikaa keskittyä kirjoittamiseen, minulta pitää kieltää dialogi ja laittaa kirjoittamaan esseitä. Tai jotain muuta yhtä vaikeaa ja tarpeellista.

Olisipa helppoa, kun olisi jo keksinyt menestyvän ja pidetyn maailman ja henkilögallerian. Voisi sitten aina jatkaa sen parissa yhtä onnellisena kuin fanirävellyksien. (Heh, ei sellaista optiota taida ollakaan. Ei kai kukaan oikea kirjailija nauti omien hahmojensa pyörittelystä loputtomiin? Aina haluaa luoda uutta, ja se on aina yhtä kauheaa ja raivostuttavaa ja vaikeaa, ennen kuin sitä yhtäkkiä onkin olemassa, eikä taaskaan tiedä, mistä se tuli.)

(On muuten vallan epäreilua, että kirjoittaminen tekee vielä vähemmän houkuttelevaksi lähteä lenkille tai muutenkaan tuhlata aikaa epämiellyttävään liikkumiseen. Kun hereilläoloaikaa on liian vähän kuitenkin...)