Aila Meriluodon nostalgisessa runotyttöesikoiskokoelmassa Lasimaalaus on runo nimeltä "Esineistä". Sen kaiku soi päässäni tänä aamuna, kun rupesin miettimään omaa ehdotonta suhdettani esineisiin ympärilläni, joskin minulta kesti hävettävän kauan muistaa, kenen runo se nyt oikein olikaan. Ei se itse runo nyt niin ihmeellinen ole; vähän turhankin tulenkantajainen ("-- sata kummallista kukanterää,/ joita katse niinkuin käsi kerää..."). Tulipahan vain mieleeni, että joku muukin on ajatellut samaa kysymystä.

Ottaen huomioon, kuinka tärkeitä sanat ovat minulle, materiaalisilla esineillä ei kai pitäisi olla niin paljon merkitystä. Minua oikeastaan hävettää, että niillä on - koen, että pitäisi olla sellaisen yläpuolella. Materiaan vain liittyy kaksi niin voimakasta tunnetta, että niitä vastaan on vaikea taistella. Toinen on tietysti esteettinen jano: sitä himoitsee kauniita asioita, tahtoo niitä ympärilleen, tahtoo nähdä niitä. Aivan pienestä asti, kun olen halunnut jotain, olen halunnut vain tietynlaista - juuri sen oikean esineen, joka viehättää silmää ja kiehtoo mielikuvitusta. Jos en  voi saada sitä, olen oikeastaan mieluummin ilman. Siinä suhteessa emme oikein koskaan ole olleet samalla aaltopituudella vanhempieni kanssa. Äidin mielestä se on jonkinlaista snobismia, mutta minulle se on vain kerta kaikkiaan esteettinen välttämättömyys, ja nyt kun olen aikuinen, voin sentään sitä noudattaa. Kauneus ei ole lisäarvo, vaan intohimo, ja intohimo on pakko. Otan mieluummin yhden kauniin esineen kuin monta käytännöllistä ja tavallista.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että voin huoletta elää vanhojen, rumien huonekalujen kaaoksessa, kunhan minulla on siellä seassa jotain kaunista, jota rakastan, niin kuin nyt kirjoituspöytäni. Tai ainakin elän niin tuhat kertaa mieluummin kuin tavallisessa suomalaisessa Aalto-Lundia-sisustuksessa. Ja että saan suurta iloa siitä, että voin kaataa kahvin tai teen toiseen kauniista viininpunakuvioisista Marimekon mukeistani (en yleensä ole Marimekko-ihminen, mutta nämä mukit ovat ihanat). Ja myös sitä, etten oikeastaan huomaa, että alkutalventakkini vyö on kulunut rikki ja karvakauluskin kärsinyt, koska itse takki on vintagea, kaunis ja mielikuvitusta innoittava. (Viimemainittu ominaisuus on sellainen, joka ajaa äitiparkani kiipeilemään seinille, vaikka nykyään hän sentään puree huultaan ollakseen huutamatta sieltä. Kai hän on jo oppinut, että minulle vaatteiden tiptop-kunto on täysin toissijaista. Sitä hän ei varmaankaan käsitä - eikä tarvitsekaan - että osaksi myös inhoan siitä huolehtimista, koska se muistuttaa minua siitä pikkuporvarillisesta, tätimäisestä ja laatikkomallisesta "opettajalookista", johon niin kauan kiltisti yritin alistua, ainakin töissä.)

Toinen ominaisuus, joka esineisiin liittyy, on tietysti turvallisuus. Siksi ikivanhat nojatuolit ovat rakkaat ja korvaamattomat. Mutta sen toinen kulma on myös se harvinainen tunne, että kykenee hallitsemaan maailmaansa - mikä siis on turvallista. Niinpä kirpputorilöydöt ovat vastustamattomia: ne osoittavat kykyä siihen hallintaan. Samalla tavoin muutkin yllättävät löydöt tuovat iloa: taannoin kaivelin ulkokenkieni pinoa kiukutellen sitä, ettei minulla ollut sellaisia syksyn nollasäähän sopivia kenkiä, joilla sekä kävellä mukavasti kotoa junalle ja junalta äidille että lähteä aamulla kaupungille - mutta suureksi yllätyksekseni ja tyydytyksekseni löysinkin juuri siihen tarkoitukseen täydelliset, kauniit, tuliterät saapikkaat, jotka olin unohtanut poimineeni kirpputorilta joskus loppukeväästä. En tuntenut enää kirpputorilöydön iloa, vaan arpajaisonnen: olin vain yhtäkkiä saanut odottamattoman palkinnon siitä, että olin olemassa. Ja vieläpä sellaisen, johon liittyi kauneutta!

Samantapainen, mutta vielä erityisempi, ilo oli kaivautua erääseen äidiltä tuotuun, unohtuneeseen kassiin ja löytää kymmenittäin kyniä perintönä äidin eläkkeellejäännistä. Kyniä! Kirjoittamiseen! Lyijykyniä, ihania luovuuden ja pohdiskelun ja uudelleenmuotoilun sallivia, vapauttavia lyijykyniä! Tusseja, kauniita kirkasvärisiä paksuja tusseja, joilla merkitä asioita ja vaikka värjätä helposti kaikenlaista askarreltavaa! Värikyniä! Tussikyniä! Liitua kaavojen piirtämiseen! Ihania, ihania kirjoitusvälineitä, joiden pelkkä olemassaolo saa sormet kihelmöivään kevyempinä... Parempaa olisi voinut olla vain, jos kassissa olisi vielä ollut kasa konseptipapereita (tietysti 7-millisellä ruudulla) tai A5-vihkoja. Ne ovat ainoita oikeita välineitä tarinoiden luonnoksille.

Materian ei pitäisi merkitä näin paljon. Kankaiden kauneuden ja ylellisyyden, kukka-asetelmien, korujen, itämaisten mattojen ja antiikkihuonekalujen ei pitäisi olla oleellisia. Ja kai minä ilmankin voisin olla. Mutta kyltymätön, konventionaalinen kauneudennälkäni tahtoo nauttia niistä, jos vain suinkin voi.

Niin että siksi myös fantasialarpit. Ja keskiaikailu. Ja historialliset elokuvat ja sarjat. Vaikka sekin kaikki on turhuutta. Haluaisin oppia olemaan olematta tällainen pieni harakka. Haluaisin kyetä saamaan saman tunteen aineettomasta kauneudesta. Mutta olen taas kerran aistieni orja, enkä ole tarpeeksi vahva riipimään niiden otetta itsestäni irti.

Jos ei ortodoksisuus olisi filosofisesti niin masentavan vanhanaikaista ja patriarkaalista, olisi houkutus mennä nunnaksi Lintulaan varmaankin ollut vielä suurempi kuin se muuten aina silloin tällöin on ollut. (Mutta se olisi liian helppoa joka tapauksessa.)