No niin, kahdenkymmenen vuoden kiertelyn ja vänkyröinnin jälkeen ei vaihtoehtoa enää ole: Kristiina kirjoittaa tästedes suomeksi.

Muuten tämä päiväkirja tulee varmaan ainakin toistaiseksi jatkamaan varsin samantapaisena kuin Chronicles of a Depression oli. Kirjoitan itsestäni ja tuntemuksistani, en sensuroi sitä, mitä minulle tapahtuu, mutta pyrin olemaan jotenkuten hienovarainen toisista ihmisistä kirjoittaessani. Suomeksi ja valmiin alustan avulla saatan päätyä kirjoittamaan enemmän kirjoista, elokuvista ja maailmasta - ainakin toivottavasti. Unistakin ehkä. En ole listannut tätä mihinkään enkä listaa, mutta tuttujen linkittäminen on toki sallittua, samoin kuin ennenkin. Jos minulla olisi salaisuuksia, en kirjoittaisi julkisesti. Kommentoidakin saa, nyt kun voi, mutta ei ole pakko. Saatan tosin nyt, kun kommenttimahdollisuus on, silloin tällöin esittää kysymyksiä tai toivoa keskustelua. Tervetuloa siis, ihan niin kuin ennenkin.

Sitli pelottaa. Aivan järkyttävästi. Olen varautunut siihen, että tietenkin suomenkielinen tekstini tulee olemaan aluksi kömpelöä ja ruosteista, sillä vaihtelevampi kieli passivoituu, jos sitä ei käytä. Huomasin sen juuri yrittäessäni säveltää suomeksi muuatta fanirävellystä. Ei huolta, en kyllä anna periksi - kirjoitan senkin palasen loppuun, kunhan löydän siihen jonkin tolkullisen tavan. Enkä aio antaa periksi tästäkään. En, vaikka huomaan yllätyksekseni olevani täysin tyhjässä: englanniksi minulle oli muodostunut jo jonkinlainen oma kieli ja maailma. Sitä en ollut ajatellutkaan. Silti: harjoitella voi, on lupa, täytyy. Ei tarvitse olla täydellinen - vielä.

Tietysti tämä on silti paljaampaa - väkisinkin. Vieras kieli etäännyttää aina, ja se oli varsin sopivan ja helpon tuntuinen etäännytys. Nyt - mistä onkaan sopivaa puhua ja millä tavalla; millä tasolla? Kuinka paljon voi uskaltaa? Kuinka paljon on yleensä järkevää? Ja uskallanko ollenkaan kurotella mihinkään muuhun kuin arkitekstiin? Uskallanko myöntää velkani sille, mitä ei voi nähdä ja koskea?

Silti: vaikka tämä ei koskaan johtaisi mihinkään, olen lopulta, huvittavan vanhana, päässyt siihen, mihin joku Uudenkuun Emilia yksitoistavuotiaana: minun täytyy myöntää, että on pakko kirjoittaa. Niin, eikä edes siksi, että sanat tulisivat helposti, saati sitten pakottaisivat itseään ulos. Ei, vaan siksi, että olen kerta kaikkiaan onneton, jos en sitä tee. Olen lopultakin jossain likimain sitä itseäni, joka on tosi, enkä enää voi kieltää sitä. Koska se on väärin.

Tästedes alan siis maksaa Keijuvaltakunnan velkaani takaisin, tai ainakin pyrkiä sitä kohti. Aloitus se on tämäkin, edes yksi pieni kolikko. Ja kun olen harjaantunut paremmaksi, oppinut enemmän, kehittynyt, ehkä enemmänkin kuin jo vanhentuvia kolikoita. Suurempia sanoja en uskalla vielä.