Miten pelon kanssa oikein eletään?

Niin kuin jo joskus muinoin olen sanonut, sisimmässäni uskon, että kaikki muutkin ihmiset elävät jatkuvasti saman kauhistuttavan riittämättömyyden pelon, epäonnistumisen pelon, hylkäämisen ja torjumisen pelon kanssa. Että joka ikisen olemisen perustassa on sama murtuma, sama röpelikkö, sama hyinen kauhu. Mutta että toiset vain kykenevät voittamaan sen ja ovat siis parempia, viisaampia ja rohkeampia kuin minä. Tai kykenevät kätkemään sen itseltään - ja lopputulos on sama.

Järkeni sanoo, ettei näin ole - etenkin kun useat ihmiset ovat väittäneet aivan vakavissaan toisin. Alitajuntani ei silti pysty uskomaan sitä. Miten muka todella voi olla niin, että joku tuntee olevansa tarpeeksi hyvä? Eihän se ole mahdollista. Ja järkeni sanoo myös tuohon, että jos "tarpeeksi hyvä" on mahdoton, on mitta-asteikossani vikaa.

Joka tapauksessa pelko on. Ja hallitsee, yhä vain, yhä näiden mukamas toipumiseen käytettyjen vuosien jälkeenkin. Kahlehtii kylmiin seiniin ja tekee mahdottomaksi muuttaa, muuttua tai edetä; kasautuu vuoriksi ja hyppii voitonriemuisin sarvikuononjaloin minut muodottomaksi, rusentuneeksi massaksi. Mitä tällaiselle pelolle voi tehdä?

Oletusarvo kai on, että se hoidetaan pois, ja sitten voi olla terve ihminen ja toimia kuten muutkin: tavoitella niitä asioita, joita tahtoo, saavuttaa niitä ja pakollisia asioita myös, olla ja elää ja rakastaa. Mutta entä jos hoito ei toimi? Jos kuitenkaan, kaikkien vuosien aikana, se ei onnistunut? Paljon tuli opittua, mutta se ei todistetusti ole vaikuttanut ajatusmalleihin ja muuttanut siten toimintaa: ei tullut keinoja taistella pelkoa vastaan. Tai ainakaan ymmärtäminen ja järkeily eivät olleet riittäviä keinoja. Eivätkä pienet, tuetut askeleet eteenpäin johtaneet siihen, mihin niiden oli tarkoitus: onnistumisen kokemuksiin, niiden myötä vahvistumiseen, niiden myötä eteenpäin suurempiin onnistumisen kokemuksiin. Tuli liian korkeita portaita pienten askelten nousta, ja sitten taas hävittiin pelolle. Ja tuli todistettua, ettei riitä eikä kelpaa.

Se toinen oletusarvoinen tapa lienee pakottaa pelkääjä funktionaaliseksi uhkaamalla suuremmalla pelolla. Se on toiminut aina välillä. Se on ainoa, mikä oikeastaan on toiminut. Eihän sellainen kuitenkaan voi olla terve selviytymistapa? Kauhusta suurempaan kauhuun? Eihän? Että työ onnistuu vain ruoskalla: ei siksi, että se olisi vastenmielistä sinänsä, vaan siksi, että pelkää, ettei ole siinä tarpeeksi hyvä... tai ettei kyseinen työ itsessään ole niin arvokasta, että se tekisi ihmisenä kelvolliseksi. Että se riittäisi oman elämän saavutukseksi. Että mikään riittäisi.

Sanovat, että kyllä se epäonnistumisen pessimistinen kierre katkeaa, kun tulee onnistumisia. No, ei se katkennut. Koska epäonnistumiset ovat aina suurempia.

Mitä tälle voi enää aikuinen ihminen tehdä? Paitsi luovuttaa, kun kaikki on jo mennyt ohi.

Ja tämä on ihan oikea kysymys, ihan vakavissaan.

Olipa tosiaan vielä kolmaskin Star Wars -pelikerta tässä hyvässä putkessa. Pelinjohtaja käänsi kaikki nupit ylitehoille, ja sattui ja tapahtui paljon. Taistelukohtaukset menivät minulta jotenkin sellaisessa rutiinisumussa, etenkin kun niissä oli paljon jo ennestään tuttua (vankilaosastoja oli auottu jo ennenkin, ja samoin oli soluttauduttu maanalaisia reittejä toisten jedien seurassa). En tarkoita, että ne nyt helppoja olivat, mutta lähinnä ne menivät siinä turhautumisessa, jota noppien laskemisesta seuraa, kun en osaa sääntöjä mielestäni riittävän tarkasti, että tuntisin oloni selkeäksi. Hahmoni ehti haavoittua melko vakavasti, mutta onneksi jedille vakavakin vamma on vain hidaste ja tuo sopivaa dramatiikkaa.

Ylivoimaisesti suurin dramatiikka oli kuitenkin tällä kerralla aivan toisaalla - pienen teknikkonäpertäjä-cum-jedipadawan-hahmon yksinäisissä kohtaamisissa ylivoimaisten vastustajien ja Voiman pimeän puolen kanssa. Seurasimme niitä sydän kurkussa, ja periaatteessa onnellinen loppu jätti vielä paljon jännitystä ja epävarmuutta tulevaisuuteen. Hupia taas oli myöskin täysille tehoille käännetty saippua... mutta siitä ehkä parempi olla sanomatta sen enempää. Hahmojen ihmissuhdesotkut eivät liene kiinnostavia kuin niiden pelaajille. (Vähän harmitti, että kun minä olin miettinyt hyvin perusteellisesti sitä, miten hahmoni saattaisi tehdä tietyn asian omasta mielestään täysin järkevästi ja loogisesti, olikin syy olla tekemättä sitä ennen kuin pelinjohtaja sitten oli ehtinyt heittää sitä saippuaa kaikkien niskaan täyslaidallisen. Mutta tulipahan silti tehtyä, kun kerran mietitty oli.)

Pelikerta oli hauska ja vaiheikas, ja nälkä jatkaa vain kasvaa.

Hah! Se nappasi taas pitkästä aikaa tarinan takinliepeestä kiinni!

"Mysteerio, minä tunnustan sinut..."

(Tietenkin on mysteeri. Mutta on myös paluu harjoitustangon ääreen. Kaikki meistä eivät ole nopeasti palamaan tarkoitettuja kohtalonjumalattaria Edithin tavoin.)

(Mutta on myös niin, että mysteeriä ei saa kieltää. On annettava itsensä tunnustaa sen voima, haltioitua siitä, seurata sitä eikä antaa itsensä vain kieriä tomussa ja muuttua siitä harmaaksi ja kuivaksi kuin palanut paperi.)

Eilen olin vielä kovin tyytyväinen itseeni: onnistuin viikonloppuna ylittämään korkean ja kauan häämöttäneen ja pelottaneen sosiaalisen portaan. Eikä se tietenkään sitten osoittautunut niin kovin kauheaksi - niinhän aina - mutta ei myöskään pettänyt alta, vaan lopputulos oli vallan mukava ja tyytyväinen. Ei ilmestyksenkaltainen ihme, mutta kaikkiaan positiivista.

Sitä tunsi itsensä taas vähän enemmän omaksi itsekseen. Ja sitä taitaa olla oikea aikuisuus.

Tapahtuisipa se muuallakin: yhä väsyttää aivan liikaa. Ja on niin helppo olla uskaltamatta, kun uni vaatii veronsa ja olo on muutenkin vetämätön ja etäinen.Olisi pakko riuhtaista itsensä irti näistä tahmaisista rihmoista, mutta en ole löytänyt siihen keinoa vieläkään, vieläkään.

Niinpä vain istun virran partaalla ja ihmettelen. Että miksi kahvin suodatinpussien taitteet pitää aina vain itse taittaa? Ja mikä tekee siitä ainoasta kissanruokalaadusta kissalle kelpaavaa, kun sitä on kuitenkin kahta aivan eri makua, mutta mikään niistä muista samanmakuisista ei käy? Ja miksi kirjahyllytilan puute on aina vakio, myös silloin kun on juuri hankkinut uuden kirjahyllyn? Ja miksi jotkut ihan fiksunoloiset miehet käyttäytyvät niin merkillisen stereotyyppisesti (kun itse olen kaikesta huolimatta kohdannut lähinnä ihmisiä, joista jotkut ovat väittäneet olevansa enemmän miehiä ja jotkut enemmän vain ihmisiä)? Ja miksi toiset lapset oppivat ensin substantiiveja ja toiset verbejä?

Ja miksi muuttuminen on niin luontaista joillekin ja niin vaikeaa toisille? Ja miksei se noudata loogisen leviämisen kaavaa ja helpotu muissa asioissa, jos helpottuu yhdessä? Niin kuin luulisi?

Torstaina jatkettiin seikkailuja kaukaisessa galaksissa. Tällä kerralla seikkailut olivat yllättävämpiä ja sekalaisempia kuin edellisellä, ja hetkittäin sai pidätellä hysteriaa, kun hahmot tekivät ja hahmoille tehtiin mitä merkillisimpiä asioita. Eikä se aina onnistunut se pidätteleminenkään... Ari pelinjohtajana oli tällä kerralla melko vahvassa asemassa ja toisaalta rohkaisi pelaajia päättämään hahmon toimista nopeasti ja vaistolla ja toisaalta piti huolen siitä, että pelaaja ei päässyt tekemään päätöksiä, joista hahmo olisi ehdottomasti tiennyt enemmän (mutta sitä tietoa vain ei ole ollut mahdollista kampanjan puitteissa pelaajalle välittää). Silti minusta hahmojemme erilaiset persoonat pääsivät erityisen hyvin esille, kukin vuorollaan.

Itse en oikein kokenut pelanneeni ihan niin hyvin kuin olisi pitänyt. Ehkä vain koen, että jotain oli enemmän hakusessa kuin muilla. Ei niin, että siltä olisi sinänsä tuntunut. Oli mm. hyvin valaiseva hetki, kun jedimestarini (entinen sellainen siis, koska hahmosta tosiaan tuli edellisellä kerralla täysivaltainen jedi, mutta luotettu mestari on tietysti aina sitä) kysyi minulta, millainen ensimmäinen mestarini oli. Pelaajana en ollut ajatellut hahmon aiempaa, monivuotista padawan-suhdetta ollenkaan tarpeeksi perusteellisesti aikaisemmin, ja se, mitä nyt kykenin vaistolla heittämään, osoittautui yllättävänkin filosofisen sopivaksi kampanjaan ja siihen, miksi hahmo sitten oli siirretty opetettavaksi toiselle melkein jo valmiina jedinä. (Koska hahmo on naispuolinen twi'lek ja meidän kampanjamme kaanonissa Aayla Securan ensimmäinen ja tietty sitten ainoaksi jäänyt oppilas... eli hahmo samaistui liikaakin mestariinsa eikä koskaan kyseenalaistanut mitään, kun oli niin helppoa ajatella, että tuo toinen on samanlainen kuin itse on, vain valmis ja täydellinen. Eikä myöskään siten osannut todella hahmottaa, kuinka erilaisia katsantokantoja voi olla paitsi älyllisten olentojen välillä, myös jo pelkästään eri jedien. No, tämä uusi mestari sitten olikin aivan kaikkea mahdollista vastakkaista - laji, tausta, luonne, toimintatavat... Ja lopulta kuitenkin asevelitoveruus ja myös emotionaalinen luottamus oli mahdollista saavuttaa, ja se kehitys onkin ollut kampanjan yksi mieluisimpia anteja.)

Miksi sitten tuntui, etten oikein ollut haasteen tasalla? No... osaksi se kai johtuu siitä, että toisista nyt sattui näkemään sellaisia mieleen jääneitä luonteenomaisia hetkiä, jotka ilahduttivat paljon, ja osaksi siitä, että kun tapahtuu paljon ja kaoottista, hermostun yhä, vaikka Arin pelautustapa onkin antanut minulle paljon itseluottamusta. (Minua rohkaisee suuresti, kun tiedän pelinjohtajan olevan puolellani - meidän kaikkien puolella tietysti - enemmän kuin vain simuloivan mahdollisimman järkähtämättömästi valmistelemaansa maailmaa... saati sitten olevan aktiivisesti juonikas vastustaja. En väitä, että kumpikaan tapa olisi sen parempi, vaan vain että minulle epävarmana pelaajana lisävarmuus tuo tukea uskaltaa enemmän eikä vain epäröidä loputtomasti. Enkä silti oleta, että selviämme hengissä mistä vain, vaan kyllä tyhmyydestä silti maksaa ja universumi on kuolettava... mutta tiedän, että tarina on tärkeämpi kuin se, pystynkö varomaan ansoja joka varjossa tai kykenenkö ehdottomaan loogisuuteen - ja samanlaiseen loogisuuteen kuin pelinjohtaja sillä ymmärtää.) Osaksi minua harmittaa erityisesti se, etten kyennyt roolipelaamaan sitä, kun hahmojamme vastaan käytettiin feromonityyppistä hallusinaatiohuumetta: olihan tilanne tietysti täysin absurdi, mutta olisi sitä silti voinut edes yrittää eikä vain arastella niin paljon, ettei kyennyt minkäänlaiseen in-game-interaktioon. Kun tiedän, että vika oli juuri siinä, että olin liian arka ja kiusaantunut.

Nolouttakin pitäisi voida kestää. Tai ainakin ottaa sen riski.

Seikkailuosiot sujuivat loppujen lopuksi kohtuullisen hyvin, vaikka saimmekin muutamaan kertaan kauhistella sitä ilmettä, jolla Mace Windu hahmojamme joutui mulkoilemaan - ja aivan syystä! Sosiaalisten kuvioiden pelaaminen tuntui omalta kohdaltani jäävän vähän kesken: ehkä alun kiusaannuksen jälkeen jäi nälkä korjailla asioita ja palata takaisin hahmon itselle vaikeisiin pisteisiin.

Onneksi ei tarvitse odottaa kauan: ensi viikolla jälleen lisää!

Yritän poimia yksittäisiä pätkiä Rilken Duinon elegioista, mutta se on vaikeaa. Sen kokonaisuudet soivat lopultakin niin, että niistä saa kaiun; tunkevat liiankin lähelle, mutta eivät niin, että niistä voisi napata lyhyitä palasia ja silti välittää sen tunteen, jonka palasten yhteys herätti (tai sitten se välittäisi sen liiankin aistillisesti ja paljastavasti).

Kuuntelin taas helppoa musiikkia - ja siinä oli kaikuja, jotka toivat takaisin sen merkillisen, uudenvanhan kaipauksen, jonka BN herätti. Tuntui taas hetkellisesti siltä kuin yltäisi toisten maailmojen avautumisen mysteeriin. Ja toisesta suunnasta se samainen mysteeri leviää hipomaan erästä tulevaa sosiaalista uskaltautumista, vaikka se laajennus onkin aivan täysin minun luomani ovi eikä sen siis pitäisi todella tuoda sitä nimenomaista ihmeen kaikua tuohon uskaltautumiseen ollenkaan. (Ei niin, että se haittaisi. Kunhan vain muistan, että se on erikseen kehrätty lumous eikä kyseisen sosiaalisuuden omalähtöinen osa. Kukaan muu ei kuule sitä samaa etäistä musiikkia. Toisia musiikkeja varmasti, muttei tätä.)

Kaipaan kovasti fanitusseuraa ja kadehdin murhemielisesti noita monituhatpäisiä faniyhteisöjä. Toisaalta varmasti kirjoittamisesta tulee parempaa ja yleispätevämpää, kun ei totu siihen, että lukija ymmärtää liikaakin samaa operointikieltä, mutta toisaalta olisi niin ihanaa ja jännittävää hihkua välillä jaettua intoa.

Ja toisaalta... nythän minun piti jo olla graduoitunut pois fanficistä, eikö niin? Enkä ole saanut edes siinä juurikaan valmista tai näyttökelpoista. *tsk*

Olisi ollut edellisessä elämässään Tolkienin haltia. Se selittäisi, miksi kuvittelen minulla olevan niin loputtomiin aikaa, ettei mitään oikeastaan tarvitse tehdä, ainakaan vielä, ainakaan ihan juuri nyt.

Joskus saa osakseen näitä pieniä satunnaisia armoja: juuri kun eilen marisin erään rävellyksen alusta, sain tänään viestin siltä ystävältä, joka luki sen toisena. Hän muisti lopultakin mainita lukemisestaan - ja oli pitänyt erityisesti juuri tuosta ensimmäisestä osasta. Tiedän, ettei hän lue näitä kirjoituksia, joten tiedän sen todellakin olleen sattumaa.

Mutta se alku on silti saatava kuntoon. Ja selvästi myös parannettava niitä jälkimmäisiä osia - vaikka oikeastaan tiesin jo etukäteen, että tämä nimenomainen lukija ei ehkä saisi niistä niin paljon irti. Silti: jos tarpeeksi hyvin kirjoittaisi, saisi vedettyä mukaan myös vähemmän kiinnostuneen.

(Äh. Nyt vain paradoksaalisesti en tahdokaan koskea tuohon ensimmäiseen osaan, koska olen kateellinen sille itse läheisemmiksi ja paremmiksi kokemieni kakkos- ja kolmososien puolesta. Kyllä voi olla nurinperistä tämä luomisen tuska.)