Onko mitään hyötyä siitä, että vaikenee; viekö se toimintaan puheen sijasta? Selvästikään ei. Ne eivät ole vaihtoehtoisia. On siis palattava puhumaan, selvittämään ajatuksiaan, luomaan yhteyden illuusiota: on luotettava siihen, että ennen pitkää se vie tahdottuun suuntaan. Ennen pitkää tai pitkän jälkeen - pikemminkin niin.

Oman elämän tarinan kirjoittaminen toiveikkaammin ja rohkeammin periaattein on vain yhä ja aina vaikeaa ja kiusallista. Kyllähän järki nostaa esiin vaikka minkä sorttisia kylttejä, joissa on viisaita ja hyviä iskulauseita, mutta miten voisi uskoa, että on itse niiden arvoinen? Miten voisi vieläkään antaa itselleen luvan hubrikseen tavoitella mitään? Etenkin kun on todistanut jo vuosien ajan, ettei oikeastaan ole kovin ihmeellinen eikä taitava eikä älykäs? Eikä edes hyvä, kun ei viitsi mitään vaivaa nähdä.

Oli miten oli, nyt on edessä se sijaisuus, joka piti olla ennen joulua (paitsi että siinäkin tietenkin pelkään kuollakseni, että sijaistettavalla on suuremmat odotukset suhteeni kuin voin toteuttaa, kun olen ruosteessa ja kun paperit ovat kesken ja ja ja...). Tein kaupungille uuden asuntohakemuksen viisaammin rajoin (paitsi että nyt tietenkin joudun sitten johonkin masentavan rumaan ja kurjaan paikkaan, kun laitoin enemmän vaihtoehtoja kuin aiemmin...). Sain sovittua kaupungin psykologin kanssa uuden ajan, kun hän joutui perumaan edellisen (paitsi että siinäkin kesti yli kaksi viikkoa, koska pieninkin vastoinkäyminen ajaa heti epätoivoon, että edes yritykset parantaa asioita eivät voi sujua oletusarvoisesti ja siten täydellisesti... ja sitten kierrettä jatkaa samalla epätoivolla).

LISÄTTY: ...Niin ja aion vakaasti laihduttaa läskiä lukutaidoksi: se 10kg pitäisi saada pois joka tapauksessa, ja jos sillä voi ostaa konkreettista apua tarvitseville, sen olisi syytä onnistuakin! Onnistuihan laihduttaminen viime keväänä jo omaksikin iloksi, ja nyt fluoksetiini pitää syksyn kaltaiset syömiskatastrofit loitolla (se ei kyllä ole optimaalinen mielialan nostattaja muuten, mutta tämä etu on niin suuri, että sen kanssa on pärjättävä).

Yritän muistuttaa itseäni siitä, että olen kerta kaikkiaan jo liian aikuinen, että minun tarvitsisi koko ajan etsiä arviota ihmisarvostani muualta. Siitä saavat mielellään myös ihmiset ympärillä muistuttaa (kyllä, tämä on lupa ja pyyntö).

Tarkoitus on tässä lähipäivinä palata analysoimaan vähän enemmän - on jo pitkään ollut mielessä muutamia juttuja, joita olen vältellyt kirjoittamasta, koska se nyt on taas sitä omaa napanöyhtää, mutta se nyt vain näyttää olevan yhä tarpeen. Ei se ainakaan mitään edistä, että päässä pyörivät samat hypoteesit ja kielikuvat eivätkä anna tilaa seuraaville. 

Joulu meni lopulta melko sujuvasti; pakolliset lahjat ehdin kuin ehdinkin tehdä, ja oleminen oli perinteiden osalta melko tasaista. Tarpeellisin joululahja oli äidin vanha kannettava, joka täällä kotona pääsi verkkoon ongelmitta. On vain sellainen tunne, ettei viitsi toistaa vanhoja asioita, vaan pitäisi tehdä jotain, mistä olisi kerrottavaakin.

Fluoksetiini on alkanut vaikuttaa aivan hätkähdyttävän selvästi: muusta vaikutuksesta nyt on vaikea olla varma itse ja tässä, mutta täysin fyysinen mussutusrefleksi, jossa suu ei vain tunne kylläisyyttä - ei sitten ikinä - on katkennut kuin saksilla leikaten. Helpotus on määrätön ja käsittämätön: että joskus sentään jokin voi toimia näin!

(Sillä on kyllä omat huonot puolensa, jotka on otettava huomioon.)

Pohdin päätöksiä - tai eivät ne oikeastaan ole päätöksiä. Vain tiettyjä ajatuksia. Palaan niihin erikseen.

Kirjoittamiskriisi on kesken, ja vaikka se nyt sattuukin olemaan monen hankalan sattuman summa, silti se mietityttää kovin myös. Katsotaan nyt, mikä sen lopullinen opetus oikeastaan on ja kuinka paljon em. ajatuksilla on yhteyttä kyseiseen opetukseen.

Nettiongelmia. Kotireititintä piti säätää, ja sen jälkeen se lakkasi antamasta kannettavalle aliverkko-osoitetta, eikä mikään auta. Vanha pöytäkone lakkasi käynnistymästä (tai kyllähän se sanoo käynnistyvänsä, ei vain suostu ottamaan näppäimistöltä käskyä valita jompikumpi optio, säätö tai buuttaus, kun edellinen käynnistys jäi kohtalokkaasti kesken). En ollut ehtinyt siirtää siltä mm. kaikkia tallettamiani kuvia itsestäni larpeissa yhtään mihinkään. Ja joka tapauksessa nyt on siis tilanne se, etten pääse nettiin kovinkaan säännöllisesti.

Lisäksi pudotin lauantaina suunnilleen kaiken käsilaukkuna toimineesta repuntaskusta pihalle enkä edes huomannut sitä ennen kuin Killer oli kantanut muistikirjat ja erilaiset kortit sisään paljon myöhemmin. Vasta tänä aamuna huomasin, että taskusta olivat pudonneet myös kynät ja muistitikku. Sitten kaivoin sitä uuden lumikerroksen alta puoli tuntia, ja vaikka lopulta löysin, se vasta kuivattelee, eikä ole mitenkään vielä testattu, selvisikö se noin 40 tunnista pakkasessa ja lumessa (siinä oli kyllä tuppi, että sikäli lumi ei liene ongelma).

Perjantai-iltana kaikki meni jo tarpeeksi pieleen, mitä aikatauluihin tulee, kun en saanut myöskään Moyan pakkasessa juuttunutta lukkoa auki. Lauantaina sitten meni koko päivä, kun isä tupsahti käymään (oletin heidän tulevan vasta sunnuntaina) ja sitten suoritin tavaroindehakukeikan Suvelasta ja tietysti päädyin siinä sivussa hoitamaan muita juttuja ja yrittämään shoppaillakin. Sen enempää ei flunssa tarvinnut palatakseen, joten koko lauantai-ilta ja sunnuntai meni nököttäessä syvällä kaikkien mahdollisten peittojen ja huopien alla, surkeana ja uupuneena. Että ne joululahjat...?

Nyt on siis ahdistus melkoinen. Lisäksi tänään oli tarkoitus lievittää yhtä vuorenpainoa kovasti tapaamalla amanuenssi - joka ei sairastumisen vuoksi voinutkaan olla paikalla. Helpoimman jäljellä olevan tenttipaketin vastaava ei enää viime viikolla vastannut, kun olisin voinut lukea ja kirjoittaa esseetä nyt, uudeksivuodeksi. Oma itse ahdistaa ihan yhtä paljon kuin aiemminkin. Muu kirjoittaminen ei etene sen paremmin. Ja ne JOULULAHJAT!!!

(Kun ei ole sitä optiota, joka nyt pitäisi jo ehdottomasti olla, mutta kun ei ole, että voisi vain ostaa. On pakko tehdä. Ja on niin uupunut ja tukkoinen, ettei jaksaisi, ja tietää kyllä, että kyllähän ihminen jaksaa vaikka mitä, jos se todella haluaa, on vain ollut ihan liian helppoa eikä mitään pakkoa. Niin että pitää. Siitä vaan. Mutta minään hetkenä ei ole TARPEEKSI aikaa ja rauhaa - vaan sekin tietysti johtuu omasta osaamattomuudesta, kun ei aloittanut ajoissa. Vaikka kuinka muka oli väsynyt ja yritti löytää keinoja hoitaa omaa itseään kuntoon. Kyllähän ihmiset jaksavat, nekin joilla on lapsia. Ja työ. Ja kaikkea.)

Siitäkin syytin itseäni, että tyhmyyttäni ajattelin reseptin tulevan postissa varmemmin kun että haen sen. No, tulihan se - yhdeksän päivää siitä, kun siitä sovittiin. Onneksi se nyt sentään oli sitä tavaraa, mitä pitikin, mutta ei se vielä parin päivän jälkeen mitään auta.

Lumi on kaunista ja valkoisuus täyteyttä sielulle, mutta siitä on sanottu kaikki jo, aivan kaikki, enkä jaksa enää yrittää.

Suvin luona käsitöitä tehdessä on tullut sivistettyä itseään muutamilla viime vuosina ohi menneillä elokuvilla, joista kaksi yllätti positiivisesti ja kolmas oli kiinnostava ennen kaikkea yhtymäkohdissaan muualle.

The Chronicles of Riddick ei koskaan ollut prioriteettilistalla kovin korkealla, koskapa Vin Diesel on minulle melkoisen samantekevä ja koska olin kuvitellut sen kuitenkin painottuvan enemmän tappeluspuoleen kuin osoittautui. Hyvänen aika, sehän oli ihan täyttä eeppistä scifiä, visuaalisesti vallan kaunista! Mitään järkeä sen tarinassa nyt ei toki ollut, joten sikäli Dyynin henkeen kurottelu jäi puolitiehen - ja siihen henkeen kuuluva melodramaattinen henkilökuvauskin oli yliampuvan kökköä - mutta silmää se miellytti suuresti. Jotkin melodraaman hetketkin toimivat hävettävän koukuttavasti tällaiselle helposti naruun tarttuvalle fanisielulle (minkä nyt ei olisi pitänyt olla mikään yllätys, ainakaan Karl Urbanin suhteen! ja vaikken haluaisi myöntää sitä epäterveen laihuuden vuoksi, Thandie Newtonkin vetoaa minuun). Tämä oli juuri sitä pizzaa, joka huonoimmillaankin on aika tyydyttävän täyttävää, vaikka tietääkin sen koostuvan kaikenlaisesta ravintoarvoltaan vähäisestä tai haitallisesta.

Parempaa lounasta oli puolestaan pari vuotta sitten niin huvittavan suurta kohua aiheuttanut Shortbus, joka kuvaa avoimesti muutamia newyorkilaisen undergroundklubin kävijöitä, keskeisimpänä parisuhdeterapeuttinaista, joka ei ole koskaan saanut orgasmia, ja miesparia, joista toinen kärsii masennuksesta. Kuvittelin sen nyt sitten jotenkin olevan shokkimaineensa arvoinen, mutta hyvänen aika, sehän oli varsin perinteinen introspektiivinen ensembledraama! Suorastaan lämminhenkinen ja aika mutkaton, ei valtavan oivaltava mutta kelvollista psykologista peruskamaa. Kyllä, siinä kuvattiin seksiä paljon - mutta seksi nyt pakkaa olemaan elämässä ja parisuhteissa varsin keskeinen juttu - ja eksplisiittisesti - mutta entäs sitten? Ainoa lisä siihen, mitä me olemme joka tapauksessa tottuneet näkemään kotimaisessa ja eurooppalaisessa elokuvassa, oli se, että erektio ja se, mitä sille tehdään, näkyi ihan suoraan. Naisten anatomiaa elokuva ei lähestynyt, mutta se olisikin vaatinut pornotyyppistä asettelua, kun nyt seksikohtaukset oli vain kuvattu kuin mitkä tahansa kohtaukset - ja ne olivat ihan luonnollisen ja positiivisen oloisia. Yllättävän mukava kertakatsottava, vaikkei ehkä jätä paljonkaan sen syvempää mietittävää (ainakaan aikuiselle, joka on jo tottunut monenlaisiin ihmissuhdemalleihin ja -säätöihin ympäristössään).

Se, jonka haluaisin nähdä vielä uudestaankin, oli Ye yan (2006) eli The Empress eli The Banquet, se kiinalainen Macbeth-sovellus, jossa on Ziyi Zhang keisarinnana eli Macbethin äidin (tässä äitipuolen) roolissa. En ole oikein varma, oliko se mielestäni erityisen hyvä: minua häiritsi se, etten pystynyt katsomaan sitä itsenäisenä, vain vertailemaan muutoksia ja yhtäläisyyksiä, ja se, etten koe osaavani arvioida kovin hyvin aasialaisen draamanäyttelemisen traditioita (joissain kohdissa Zhang minusta löi vähän yli ja pystyisi parempaankin - mutta onko näin vain länsimaisen lähikuvan perinteen kuluttajan mielestä?). Nyt kuitenkin kiinnostaisi katsoa peräkkäin se ja Kultaisen kukan kirous, joka taisi tuona samana vuonna saada enemmän mainetta ja kunniaa ainakin länsimaissa, jos nyt oikein muistan. Yhtäläisyydet ovat melkoiset, vaikka jälkimmäinen ei kai ole adaptaatio, ja sen lavastus ja puvustushan on aivan järjettömän ylellistä (vaikka kaunis on The Empresskin). Kirous on kuitenkin yhtä lailla varsin shakespearelainen, klaustrofobinen selkäänpuukotustragedia keisarillisen perheen parissa komeannäköisen muinaisuuden ympäröimänä - ja sekin muistaakseni jätti sellaisen hiukan ristiriitaisen olon, että draama olisi voinut tepsiä vahvemminkin. Vertailu houkuttelee ihan puhtaana kuriositeettina. Koskahan olisi aikaa sellaiselle karkkikatsomisen mässäilylle? Joskus keväällä, kun on sopivasti käsitöitä varalla?

Statuspäivitys: tänään olo surkea ja itkuinen. Aiheuttajana varmasti osittain flunssa, joka ei liene sikainfluenssaa vaan tavallista kausi-influenssaa, mutta kyllä sekin on vielä tänään pitänyt tiukasti sisällä käsitöiden ja kirjoittamisen yritysten parissa. Sen sijaan surkeutta eivät lie tuottaneet nyt käsityöt, jotka ovat edenneet kohtuullisesti, mutta ehkä jossain määrin kirjoittamisen eksistentiaalikriisi ja jossain määrin ikävä useita ihmisiä ja lisää päähäntaputusta. Sellaista, että kyllä se tästä vielä, vieläkin.

Tänään kun ei oikein jaksa uskoa sitä itse, vaikka haluaisikin.

Tässä hiljattain tulin miettineeksi muuatta ongelmallista ajattelutapaa, josta pitäisi jollain tavalla päästä eroon tai ainakin muuttaa sitä johonkin suuntaan.

Niin kuin tiedämme, olen turhankin yliherkkä kaikenlaisille sosiaalisille kuvioille, vaikka olen sentään ymmärtänyt sen - ja kyllähän siitä iän myötä sentään on vähän kasvanut rennommaksi tai ainakin osaa olla lentämättä seinille saman tien. Se ei silti tarkoita, ettei asioita huomaisi ja etteivät ne jäisi tökkimään takaraivoon. Olen harvemmin varsinaisesti väärässä sellaisistakaan sosiaalisista havainnoista, joita toiset eivät huomioi tai suostu myöntämään... mutta usein ne ovat kuitenkin niin pieniä, että kaikille helpompaa ja rennompaa olisi, ettei niitä huomattaisikaan! Mielipiteitä, makuja ja luonteita on erilaisia, eikä niistä aina vääntämälläkään saa samanlaisia. Usein sellaisista pienistä erimielisyyksistä ääneen keskusteleminen vain antaa niille paljon suuremman painoarvon kuin niillä olisi ollutkaan - ja lopputuloksena kurjemman mielen kaikille, kun erimielisyys on jouduttu ääneen lausumaan ja se silloin väkisinkin luo suurempia vastakkainasetteluja kuin muuten olisi ollut. (Tämä koskee siis erityisesti sellaisia sosiaalisia kuvioita, joissa kaikki eivät välttämättä ole läheisiä ystäviä, vaan mukana vaikkapa yhteisestä kiinnostuksesta tai pakosta - läheisten ystävien kesken on tietenkin helpompi ilmaista pientä erimielisyyttä, koska voi luottaa läheisyyden ja arvostuksen säilymiseen samana.)

Joka tapauksessa se on ominaisuus, jonka tiedostan ja jota työstän. Ongelma on, kun se yhdistyy toiseen, oikeastaan erilliseen yliherkkyyteen. Niin kuin ainakin osa tietää, yksi ylivertaisesti suurimpia raivostusnappejani on aivan lapsesta asti ollut epäoikeudenmukaisuus, etenkin sellainen joka liittyy huijauksiin tai puutteelliseen tietoon. Toisesta reunastaan se tarkoittaa sitä, että minkäänlainen huijaus säälin, myötätunnon tai vain hyvän tahdon varjolla ajaa minut aivan sokeaan raivoon - oli se sitten lapsena joulupukki (huijauksen teki kauheaksi se, että siinä oli vanhempien hyvä tarkoitus ja rakkaus taustalla) tai myöhemmin myötätuntohuijaukseen perustuva komedia (olen yrittänyt katsoa vaikkapa elokuvaa Dirty Rotten Scoundrels kolme kertaa pääsemättä puolta tuntia pitemmälle), saati sitten myötätuntoon vetoava mainonta (halusin osallistua keskusteluun kertakäyttövaippojen mainonnasta kälyn fb-kommenteissa, mutta raivo esti minkään järkevän lauseen muodostamisen, vaikka kaikki muutkin olivat aivan samaa mieltä!). Tai kerjäläiset: haluan antaa apua ja koen, että kuuluu antaa apua, mutta ajatus siitä, että kyseessä voi olla huijari, tuntuu kauhealta, henkilökohtaiselta hyökkäykseltä sitä kohtaan, että yritän olla hyvä ihminen; sen tökkimiseltä, että olen typerä, koska uskon liian helposti... Ja mikäänhän ei aja minua niin paniikkiin kuin sen pelko, että olen typerä ja minua halveksitaan siitä.

Toisesta reunastaan kuitenkin sama huijauksen inho yltää siihen, etten kykene kestämään sellaisten ihmisten menestystä, jotka ovat jollain tavalla huijareita, puliveivareita tai henkilökohtaisesti moraalittomia (ja tarkoitan nyt moraalittomuudella heikompien hyväksikäyttöä emotionaalisesti tai fyysisesti tai sellaisen yrityksiäkin). En voi nähdä oikeana sitä, että heidän kunnianhimonsa tai aikaansaannoksensa hyväksytään yhtään missään, saati sitten harrastuksissa, joissa sosiaalisuus on mukana (voin vielä käsittää, että jossain työasioissa, kun on kyse rahasta, voidaan puhua vain laista tai laittomuudesta, ja jos jotain ei voi todistaa, ei sille mitään sitten voi). Kukaan meistä ei toki ole täydellinen, mutta heikompien huijaamista tai hyväksikäyttämistä ei pitäisi sallia eikä hiljaisuudella hyväksyä. Inhoan myös ylisanoin asioita lupaavia mainospuheita etenkin juuri noilta puliveivareilta: tiedän, että monissa paikoissa ja monilla aloilla moiset mainospuheet eivät ole vain tarpeen vaan ihan perusnormi, mutta en pääse yli siitä, että minä kuulen ne valehteluna. Yritän kuitenkin muistaa, että se normi on toisaalla toinen - mutta silti en voi sietää mainospuheita ihmisiltä, joita pidän hyväksikäyttäjinä muuten.

Näiden kahden - yleisen sosiaalisen yliherkkyyden ja epäoikeudenmukaisuuden lähes neuroottisen inhon - välissä päädyn usein reagoimaan turhan pieniin juttuihin, joissa näen epäreiluutta tai epäkorrektiutta. Opin toki jo ajat sitten, että jos ne kohdistuvat minuun itseeni, ei suuttumisesta seuraa kuin enemmän hankaluuksia (koska jos asioista tekee numeron, se muistetaan moninkertaisesti kauemmin kuin itse epäkorrektius pistelisi). Kannattaa vain ajatella, että se on pikkumaisuutta, enkä halua olla pikkumainen - että vaikka se ei tunnu minusta pieneltä, se johtuu lähes aina siitä, ettei minusta mikään koskaan tunnu pieneltä. Ne harvat kerrat, kun meteli kannattaisi nostaa, eivät ole sen arvoisia, että hankalan maine vahvistuu.

Mutta kun kyse on ystäviin kohdistuvasta tai muuten selvästi vierestä nähdystä epäkorrektiudesta, en osaa olla ärsyyntymättä - vaikka epäkorrektiuden kohde ei edes itse niin tekisi! Tavallisin tällainen tilanne lienee se, että joku syystä tai toisesta jättää mainitsematta, kenelle kuuluu jostain seikasta kunnia (keksintö, löytö, tehty työ). Vaikkei se nyt olisikaan valheellista itsekorostusta (mikä on tietysti hyvinkin inhimillinen tunne, mutta sitä vastaan pitäisi taistella!), niin vähintään se on epäkohteliasta (ehkä ajattelemattomuudesta tai unohduksesta, mutta silloin se pitäisi huomautettaessa korjata).

Eikö kuitenkin ole turhaa tuollaisesta hermostua, jos ei kyse ole toisen ihmisen ansioiden tai etenemisen sabotoimisesta? Jos kyse on harrastusseikoista, on ansioton ansio harvoin keneltäkään pois, ja mitä vähemmän ajattelen mitään negatiivisia asioita, sen kevyempi olisi oma oloni, tiedänhän sen. Oleellisinta on kuitenkin se, että pitäisi ajatella, miten reaktioni voi vaikuttaa siihen, jonka puolesta hermostuin! Vaikka itse tällaisen asian huomatessani välitän tavallista vähemmän siitä, loukkaantuuko epäkorrektisti toiminut ihminen minulle (kun harvemminhan minä kestän keneltäkään mitään negatiivisuutta)... ei minulla ole oikeutta saada aikaan sitä, että epäkohtelias/ajattelematon kuvittelisi alkuperäisen ansioitujan hermostuneen itse ja pitäisi tätä pikkusieluisena!

...Toisaalta haluan kuitenkin puolustaa ystävieni ja muutenkin siihen oikeutettujen aikaansaannoksia: minusta se kuuluu lojaalisuuteen.

Tätä on mietittävä enemmän. Mikä on tarpeellista huomautettavaa? Mikä ei? Miten se parhaiten tapahtuu? Miten se pysyisi oikeissa mittasuhteissaan, mutta korjaus tulisi silti tehtyä?

Status: syvällä ankeassa autiomaassa. Ei olisi edes syytä siihen, sillä selvisin Annanpäivistä kummemmitta angsteitta, ja monet vanhat ja uudemmat tutut olivat yllättävän rohkaisevia ja ymmärtäväisiä. Silti olin kotiin päästessä paljon uupuneempi kuin olin odottanut ja toivonut - niin fyysisesti kuin henkisestikin. Kahdeksantoista tunnin unien jälkeen tänään olisi luullut maailman näyttävän paremmalta, mutta ei: olo on surkea, eikä siitä voi syyttää flunssanalun tuntua kuin lusikallisen verran. Ahdistus vain lisääntyy kuin vedellä täyttyvä kuilu, enkä jaksa edes polkea vettä, maata vain pohjalla ja ihmetellä, mihin kaikki voima katosi ja miksi kaikki kohtuullisen hyvin sujunut sosiaalisuus ei parantanut oloa yhtään.

Missä on vika? En löydä edes lankakerän alkua - tai teippirullan: se olisi parempi vertaus. Teippirullan näkymättömiin kadonnut alkusauma, ja koko teippi on niin kulunutta, painunutta ja tahmassa, että sen nyppiminen saa vain sormet verille. Tuntuu kuin ei saisi henkeä ja olisi vajoamassa sen vuoksi hitaaseen tajuttomuuteen - mutta ei ruumiillisesti vaan henkisesti.

En tiedä. En minä tiedä. On myös totta, että muutamakin asioiden edistämiseen tarvittava kontakti pelottaa ja ahdistaa, kun niitä olisi taas tänään pitänyt reippaasti ajatella heti aamusta alkaen, ja aamulla oli vain tappuraa kurkussa ja unta ohimoilla vuori. On myös niin, että ihmisten kanssa puhuminen sai taas muistamaan paljon aikeita ja toiveita, ja kun tänään ei jaksa mitään, kasvaa epätoivo niiden epätodellisuudesta taas. On myös niin, että sanoin viikonlopun aikana pari kertaa epädiplomaattisesti, ja pelkään seurauksia, vaikka kyse oli lopulta aika pienistä asioista ja sellaisista, joista seison mielipiteeni takana yhä - sellaisista erimielisyyksistä tai huomautuksista, jotka ovat toisille varmaankin jokapäiväisiä ja helposti ohitettavia, kun elämässä on paljon muutakin paljon oleellisempaa. Mutta kun olen mitä olen enkä tee mitään - enkä siis mitään hyvääkään, millä oikeuttaa olemassaoloni - jos teen pientäkään negatiivista, saldoni vajoaa taas enemmän miinukselle.

En jaksa. En tahdo. Ei ole mitään syytä mihinkään. En ole kukaan enkä mikään. Ei se ole tervettä, mutta en osaa muuttaa sitä, kuten olemme nähneet.

Miksi ihan hyvinkin mennyt sosiaalinen harrastustapahtuma sai tuntumaan tältä? Vai jokin muuko se taas leväytti aavikot joka suuntaan tästä pisteestä, niin että kaikki elävä ja oikea maailma kajastaa vain horisontin takaa?

Miten muihin ihmisiin oikein ylletään? Niin että silloin, kun tuntuu tältä, olisi ne omat ihmiset, joiden luona olisi turva ja lepo? Minä en enää osaa.

(Proosallisempaa statusta: perjantain tarkastus ja särkylääkekuuri saivat paradoksaalisesti aikaan sen, että nyt jo kuolleiksi luulemiani rikkinäisiä hampaita jomottaa. Mutta eihän flunssassa voi hammaslääkäriin mennä, joten ei voi soittaa akuuttiaikaa...)

...P.S. Eikä ollut edes tarkoitus kirjoittaa kokonaista merkintää omasta navasta! Piti vain lyhyesti sanoa, ettei ole voimia mihinkään, edes kirjoittamiseen jostain kirjoittamisen arvoisesta! Ajatuksia yhä, mutta ei voimia muokata kaunista, kokonaista esseetä tai sanoa mistään ulkopuolisesta mitään mielipidettä, joka ei olisi kliseinen, turha tai vajavaisesti muotoiltu... tai niin monisanainen, että asia hukkuu, kun pelkästä statuspäivityksestäkin tulee näin moninkertainen määrä tavujen suhinaa ja ulinaa pään yli.

Statuspäivitys: turhautunut. Ei saisi olla, koska kuitenkin pieniä reikiä pilvimassaan tulee, mutta kun kaikki tapahtuu niin mielettömän hitaasti, ja on niin epätoivoinen kiire aurinkoon.

Tällä hetkellä ihmetyttää aamuinen pillerimäärä: burana 600 (1/3 päivän annoksesta! leukojen ja hartioiden jännitystilaan), E-EPA-kalaöljykapseli (kaamosväsymykseen), 3 x piimax (tavallistakin ohuempiin hiuksiin, ja olisi pitänyt ostaa jo ajat sitten!), yleisvitamiini (no duh!), 2 x hivenainepuriste (kun niitä nyt vielä on, ja on todettu hyviksi b-vitamiinin ja piristyksen lähteiksi). Ja kunhan lähete tulee postissa, listaan liittyy fluoksetiini 2x20mg (masennukseen ja syömisongelmiin). Vaikka noista osa onkin terveydenhoitoa eikä sairauden, ovat ne silti kaikki aivan välttämättömiä juuri nyt.

Hammaslääkäri oli kiltti ja laittoi ensin perushoitoon, ennen kuin yökiristelyä voidaan edes alkaa korjaamaan - mutta silti siihenkin aikoja vasta helmikuussa. Nyt leukojen avuksi tosiaan ensin buranakuuri ja vasta sen jälkeen voimistelua. Ja kun ajattelee, että olen elänyt näin kireiden leukojen ja niskojen kanssa ainakin kesästä asti!

Yths-yleispuolen syömishäiriöhoitajalle aikaa vasta loppiaisen jälkeen - hoitaja oli kiltin kuuloinen, mutta sellaiset periaatteessa aivan oikeat rohkaisevat vuorosanat, että on hyvä, että hakee apua, ja että yksin ei tarvitse jäädä - onhan siellä hädän tullen lääkäreitä - soivat näihin korviin vain niin kovin ironisesti. Ai miten niin ei tarvitse jäädä yksin? Juurihan sanottiin, ettei apua liikene. Ja miten osaisin edes arvioida, milloin tähän tarvitsisi jopa yleislääkäriä ja mitä yleislääkäriltä pyytäisi? Terveyskeskuslääkäri on aina vain hymistellyt ja molemmat mielenterveyspuolet voivat tarjota vain hidasta, nimellistä tukea. Miten siinä sitten osaisi itse päättää, että muka tarvitsee apua juurinytheti - koska koko ajanhan sitä apua tarvitsisi juurinytheti! Ja tarvitsi juurinytheti jo ajat sitten!

Ristiriita on kummallinen ja käsittämätön.

ETA 2 tuntia myöhemmin: AHISTAA! Miksi kettulanketussa oikein kuvittelin, että pystyn pakkaamaan tapahtumaan, johon pitää pynttäytyä ja vielä eri vaatteisiin ja vielä pysyä kaikilla niillä eri vaatteilla lämpimänä, siistinä ja tyytyväisenä koko viikonlopun (etenkin kun tietää, että esim. viittatilanne on armottoman retuperällä)? Ja ottaa ompeluksia? Omia ja muita? Ja pakata  irtohiukset ja hiustenlaittoaineet ja hilkat ja hunnut ja sukat ja hihat ja tietenkin kaikki se muu välttämätön, jota ilman aikuinen nainen ei toimeen tule? Ja valita korut? Ja muistaa juuri tasan nyt, ettei ole vieläkään hakenut Kalevala korulta kesällä korjautettuja solkia? Ja muistaa hiustenvärjäys liian myöhään (koska irtoletti on tasaisen punaruskea, oma pää epätasaisesti liian punainen ja liian vähän punainen)? Ja miettiä vielä, mitä pakollista luettavaa on otettava, kun pakko on? Vaikka kuinka nyt sitten on tarpeen ja hyödyllistä muka tämä lähteminen? EI VOI OLLA. EI NÄIN TARPEEN.

(Kitinä kuitenkin kertonee, että toistaiseksi vielä taistelen.)