Siirryn huomenna maalle reiluksi viikoksi ja olen siis bittien ulottuvuuksissa vain satunnaisesti, ensi maanantaista perjantaihin vielä vähemmän. Aion käyttää aikani itseeni ja terveyteeni (paremmin kuin viime viikkoina) sekä graduun. (Katsokaas: kun asiat etenevät, pystyn sentään sanomaan sen sanan. Ja ehkä jo syyskuussa ei enää koskaan tarvitse).

Jätän teidät siis hetkeksi kera näiden kuvien, joilla on nyt aivan pakko pöyhistellä. Kuten sanottu, jotain iloa on pelissä kuvaamisesta kyllä.

Siis Beleriandi Lood III: Uduvarjude Maa; Keski-maan ensimmäisen ajan vuosi viisisataajotain, asemasodan, Fingolfinin kuninkuuden ja ihmisten länteen saapumisen aika. Aredhel Ar-Feiniel on lähtenyt pahojen unien ajamana isänsä Fingolfinin luo, kun sekä miehensä Eol että poikansa Maeglin ovat olleet poissa jo puoli vuotta.

http://public.fotki.com/olev/toimumised/beleriandi-lood-3/imgp0203jpg.html

http://public.fotki.com/olev/toimumised/beleriandi-lood-3/imgp0204jpg.html

- Kahdessa edellisessä äidin ja pojan tunteellinen jälleennäkeminen (Maeglin oli ollut örkkien vankina). Huomattakoon, että Maeglinin rannekahleet oli ennen peliä taottu aidosti kiinni, ja hänen piti takoa itsensä niistä irti, kunhan sai joltakulta työkalut siihen (pelaaja oli hahmoon sopivasti oikea seppä). Toisessa kuvassa taustalla ovesta menossa Aredhelin Valinorin-aikainen ystävä, soturineito Tange (kerrassaan suloinen kanssapelaaja!), oikealla kääpiöylimys Uzbad (kääpiöiden maskeeraus oli huippuluokkaa, joten pituus oli täysin yhdentekevää).

Valkoinen puku oli jotensakin pakollinen Aredhelille (ja olin nähnyt siihen paljon vaivaa), mutta ei tainnut pukea minua aivan yhtä hyvin kuin tanssiaispuku...

http://nagi.ee/photos/stefanos/11296509/

- Haltiain ja ihmisten liiton juhlassa kuuntelemassa falathrim-neitojen laulua. Oikealla Fingolfin (mitäs minä sanoin siitä leffaulkonäöstä?!), seisomassa Aredhel, vasemmalla Pelethien (Päivi) ja puolet Ioldarista (Jonni).

http://www.dragon.ee/gallery/main.php/v/larp/beleriandi_lood/Beleriandi_lood_3/Iardacili_pildid/IMG_6379_1.jpg.html

- Aredhel kerrankin luonteenomaisen tuimana.

(P.S. Haltiakorvani näyttävät kauhean pitkiltä, koska Grimasin korvat olivat jostain syystä pehmenneet ja liimautuneet keskeltä yhteen, eikä niitä kerta kaikkiaan saanut revittyä enää kokonaan auki. Ne oli siis kiinnitettävä ylemmäs kuin tavallista. Ylimääräisiä korvia ei ollut, kuten näkyy edellä: Tangeltakin puuttuvat.)

Vähän niin kuin lupailin kirjoittavani viikonlopusta ja pelistä kunnolla, mutta se ei kyllä tapahdu ainakaan nyt.

Lyhyesti: matka meni hyvin, Salme oli järjestänyt meille ilmaisen majapaikan niin perjantai- kuin sunnuntaiyöksi (ja Salmen äiti paljon huolenpitoa ja ravitsemusta, mikä oli kerrassaan yli minkään odotusten) ja Tallinnassa kiertely perjantaina oli hyödyllistä (ja sitten myös ei, koska rinkkani jäi terminaaliin sen sulkeuduttua ja muuta sellaista pientä). Sain permanenttini erittäin taitavalta ja ilmeisen suositulta nuorelta kampaajapojalta, ja laadukas siitä tulikin (toki myös työn tason hintainen). Kiharat piristivät yleistä mielialaani kaikin puolin, joten se kannatti ehdottomasti.

Itse peli oli... hiukan ristiriitainen kokemus. Toisaalta minulla oli loistavan eeppinen hahmo ja loistavan eeppinen oma kokemus (vaikka etukäteen huolettikin viime tipan peruutus, jonka ansiosta pelini muuttui aivan täysin), paikka oli kaunis ja virolaiset ystävällisiä, innostuneita ja lopulta meihin kovin tyytyväisiä ja ihastuneita. Toisaalta peliä häiritsivät lukuisat off-game-elementit, joihin meilläpäin ei missään nimessä olla enää totuttu (jos on koskaan). Silti: kerrankin on mahdollisuus saada paljon kuvia, kun yleensä en näe todisteita itsestäni ja pelin ulkonäöstäni juuri koskaan. Eikä minua haittaa sekään, että pääsen näkemään ja kuulemaan, mitä oikein sanoin, kun minun yhtäkkiä piti pitää tanssiaisten keskivaiheilla puhe ihmisten ja haltioiden liiton kunniaksi, koska isäni ja veljeni olivat jo poistuneet (pelaajien piti lähteä aikaisemmin perhesyistä, eivätkä he ilmeisesti tienneet, että tuossa vaiheessa tanssiaisia oli vielä suunniteltua in-game-ohjelmaa). Onneksi oli tuttu maailma, koska itse neuvotteluissa en ollut ollut! (Hahmo olisi toki voinut niitä seurata, mutta ei omannut kärsivällisyyttä moiseen.)

Minun oma pelini oli tosiaan kaikkiaan ihanan eeppinen, vaikka en mielestäni pelannut ollenkaan sen mukaan kuin olin aikonut ja analysoinut... Suomalaisilla mittapuilla en tosiaankaan mielestäni onnistunut mitenkään erityisesti, mutta kovasti kuitenkin kehuttiin, ja lämmittäähän se aina mieltä. Päivi pelasi upeasti (sanoinkin, etten olisi pelannut samaa hahmoa ollenkaan niin tyylikkäästi) ja Jonni oli juuri tasan niin haltiamainen kuin on syntymässä saanut ja sitäpaitsi teki urotyön dekoodaamalla hankalan salakielisen viestin - jonka selväkielinen versio oli viroa! Minun vastapelaajani olivat hurmaavia, ja Maeglinin, poikani, pelaaja oli aivan erityisen mainio. Fingolfinin pelaaja olisi voinut olla suoraan yksi Jacksonin elokuvien haltioista - ei tosin ollut kokenut pelaaja ja pelasi mielestäni toisaalta turhan kiltisti ja toisaalta turhan varovaisesti (josta seurasi se, että neuvottelujen toiset osapuolet tulkitsivat sen ylimielisyydeksi ja tahalliseksi viivyttelyksi). Fingonin pelaajan kanssa olisi voinut syntyä mitä upeinta perhedraamaa, mutta sen tajusin vasta jälkeenpäin, sillä pelin aikana tulkitsin hänen in-game-vähäsanaisuutensa hymyn takana johtuvan kieliongelmista... ei, täysin väärin, hahmo ei vain tiennyt, mitä olisi kadoksissa olleelle omapäiselle sisarelleen sanonut, kun tämä yhtäkkiä putkahti paikalle sotkemaan kaikkea!

Tahtoisin lisää. Tahtoisin palata tarinaan! Tahtoisin pelata paremmin - Aredhelin tavallisempia, vaiteliaampia ja vaikeampia päiviä (sain sentään yritettyä sitä toisena päivänä, kun ensimmäisenä olin aivan liian vilkas, puhelias ja helposti hymyilevä). Tahtoisin päästä hahmojen väleihin sisälle paremmin. Tahtoisin...

Ei sille voi mitään, että Tolkienin maailma on minulle nyt ja aina erityinen, erityisempi kuin mikään muu... ja se, että sain kokea sen eeppisyyttä hetken aikaa - vajeiden keskelläkin - ei, en koskaan vaihtaisi sitä pois!

Pinnistyksen jälkiväsymys iski.

Jaksoin kuin jaksoinkin kerrata illalla ja aamulla sen verran, että tentti meni kohtuullisesti. Ei se helppoa ollut eivätkä vastaukseni olleet kovin tyylikkäitä kokonaisuuksia - enkä yhäkään nauti siitä epätoivoisesta tunteesta joka kysymykseen tarttuessa, kun haroo läpi mielensä, näkee pelkkää harmaata ja tietää, että kokonaiskuva on hajanainen - mutta on selvää, että kyllä se läpi on. Luulenpa melkein, että kolmonen ei ole edes kovin epärealistinen toive. Kun tulin tentistä, olin helpottunut, hilpeällä tuulella ja kovin ilahtunut ehtiessäni törmätä sekä Heliin ennen konferenssiaan että Anniin täysin sattumalta.

Kotona nukuin univelkaa pois. Valitettavasti pahimman fyysisen väsytyksen hoiduttua seurasi tämä henkinen jälkiväsytys: nyt ei huvita mikään eikä jaksaisi ommella ja suunnitella matkustamista ja pelaamista. Tukia ei ehdi saada ennen viikonloppua, joten budjetti on jopa hankalan tiukka. Ja mikä pahinta, dieetin hitaus ja hataruus ja sen myötä vähemmän korjaantunut ulkonäkö kuin toivoin ahdistaa enkä usko, että saan nautittua pelistä, koska en näytäkään siltä kuin haltian piti.

Niin kuin niin vakaasti piti.

Paitsi että olen yhä lihava ja lössö, olen vanha ja kasvoni ovat valahtamassa. Älkää naurako, ovat ne! Se on geeneissä äidin puolelta, eikä sitä vastaan näköjään näytä riittävän sitten mikään ryppyvoide! (Kai sitä jotain ihmeaineita olisi, jos olisi rikas. Eikä olisi koskaan ollut ylipainoinen.)

Niin että nyt vain ärsyttää, väsyttää eikä saa aikaan. Ja mitä vähemmän saa aikaan, sitä vähemmän tietysti huvittaa ja innostaa ollenkaan.

Mikään ei koskaan ole okei. No ei tietenkään, koska lähtötaso on niin kaukana oletustason alapuolella - koska on saamaton ja hidas ja saavutukseton. Ja on ollut sitä jo niin kauan, että kiinniottaminen ei kerta kaikkiaan tule onnistumaan.

...Mutta olivatpa ne faktat niin tai näin, olisi silti mukavaa, että voisi olla edes sen verran toimiva aivojen kemia, ettei olisi tällaisia kuiluja. Että voisi heittää sen Harmaan lippuluukunvartijan helvettiin ja unohtaa sen jäiset tosiasiasarakkeet, aina niin paljon tyhjillään.

(Niin, ja sitten vasta eläisikin huolettomassa tiedottomuudessa, välttelisi omia vikojaan ja vajauksiaan eikä koskaan oppisi mitään tai tekisi mitään todellista tai hyvää, se huomauttaa vahingoniloisen kyynisesti.)

Minkäsorttinen pöllö kuulostaa taukoamatta, tasaisesti kiikkuvalta, kitisevältä keinulta? Sellainen, tai ehkä jopa kaksi (en ollut aivan varma eilen oliko se kaiku) nimittäin haamuilee tuolla joenrannan lähellä, siellä missä Kylmäoja laskee Keravanjokeen ja se uusi puisto hiljattain uusitun kartanontapaisen lähellä on jäniksiä täynnä. Se kirkui jo edellisellä lenkillä, mutta silloin en tiennyt, mikä se oli. Nyt näin - enkä olisi tosiaan arvannut, että se on pöllö! Ei siitä vain voinut erehtyä, kun se lehahti karkuun.

Pöllön lisäksi mietin toisiakin lentäviä, kun katselin niitä korkeita yläpilviä - yölläkin hohtavan valkoisia sinisyydessä - jotka näyttävät rivissä kiitäviltä lohikäärmeiltä tai joutsenilta. Nimittäin kuka ja koska muutti länsimaisen yleistajunnan lohikäärmeet pahoista hyviksi ja kauniiksi? LeGuin? Ei, ei vielä klassisessa Maameressä - ei kai neutraalia ylivoimaisuutta voi laskea? McCaffrey? D&D?

Pitäjän kirkonkylän ja joen välinen aukea, se mikä ei (vielä) ole hautausmaata, oli kylläkin sopivan goottilaisen näköinen, kun sumu levisi suorastaan savukoneen lailla joesta peltojen yli: lamppujen kiilat hohtivat kilometrien pituisina, ja pellon puolelle hiljattain kunnostetun kävelytien varressa häämötti epämääräisiä hahmoja kuin parhaassa lontoolaistarinassa. Lähempää ne tietysti erottuivat penkkejä somistamaan opetteleviksi hopeapajuiksi ja roskasäiliöiksi, mutta kaukaa olisi tosiaan voinut uskoa tien vievän aivan toiseen tarinakehykseen. Ja vain muutamia metrejä ylempänä yö oli aivan kirkas, mitä nyt tosiaan ylätaivaalla ne stratovirtausten kiidättämät onnenlohikäärmeet matkalla tavoittamattomista tietämättömiin.

Proosallisemmassa maailmassa olin tyytyväinen, kun jaksoin juosta jo aika pitkän osan matkasta (ja periaatteessa jaksaisin enemmänkin kuin sitten polvinivelet sietivät).

Tenttiinluku on ajanut minut epätoivon partaalle vähintään kolme kertaa päivässä: ei minulla vain ole keskittymiskykyä tällaiseen, ei ainakaan syventävällä tasolla! En voi ollenkaan käsittää, miten tutkijatovereilla on: minun mieleni ei vain jaksa kaivautua yhteen asiaan perusteellisesti. Nuorempana uskoin, että se oli se ainoa tavoite, mitä saattoi olla, koska yhteen asiaan keskittyminen ja sen selvittäminen täydellisesti (niin, silloin kun vielä uskoin täydellisyyteen) tuntui niin... turvallisen selkeältä. Nyt tiedän sekä sen, että yhtäkään asiaa ei kuitenkaan voi määrittää pohjia myöten ja läpikotaisin - koska mikään ei ole riippumatonta siitä, miten sen havaitsemme, saati sitten ihmistä, mieltä ja kieltä koskevat tieteet - että sen, että en ole sitä perinpohjaista sorttia. Ja että ei tarvitsekaan. Että tieteentekijä on vain yksi ammatti, johon sopii yhdentyyppinen luonne, eikä se ole mikään ihmisyyden täydellistymä (kuten kouluorientoitunut epäitsevarma suorittaja niin pitkään ainakin salaa jääräpäisesti uskoi).

Silti: täytyy myös olla niin, ettei yhden maisterintutkinnon tekemiseen vaadita sitä tutkijantäydellisyyttä, koska kerran niin moni sen on suorittanut - ja ohittanut. Sen täytyy olla ihan tavallisella tajulla ja työllä tehtävissä.

Niin ainakin yritän vakuuttaa itselleni tuijottaessani tuota periaatteessa luettua mutta hyvin kyseenalaisesti omaksuttua kasaa huomisen tekstintutkimuksen tenttiä varten! No, kertailen vielä tämän illan, mutta eipä tästä kyllä mitään oivalluksen juhlaa ole tiedossa. On vain uskottava, että läpimeno riittää ja kunniallinen läpimeno (vaikka jos edes kolmonen) olisi plussaa.

(Ei, en ole tyytyväinen vielä siihenkään. Sitten olen, kun gradun tekstiä oikeasti on vähän lisää ja loppukesän suorittamiset selvillä.)

(Mutta silti: kyllä tämän tentin jälkeen vähän voi itseään palkita, joten aion nauttia Viron-reissusta häpeämättä yhtään!)

(...Ja on taas kesä: että näen untakin siitä, miten epätoivoisesti tahdon kiharat!)

Tämä alkukesä on luonteeltaan energistä ja täynnä suunnitelmia, touhua ja toivoa - ja se tekee niin helpoksi uppoutua vähemmän kuolemanvakaviin puuhiin, joilla feeniks onnistuu mitä tehokkaimmin välttelemään sitä ainoaa tärkeää, tärkeydessään yhä niin pelottavaa.

Siis kirjoittamista, kaikkinensa.

Ei niin että sitä energiaakaan ihan vielä olisi tasaisesti: edellisenä viikonloppuna iski flunssa (no, ehtihän tässä olla jo kuukausi tai jotain sellaista ilman) ja tänä viikonloppuna vain lamaannuttava väsytys. Niin että taas kerran jäi keskiaikatapahtuma ja sitten tanssitapahtuma (jossa nyt olisin ehtinyt ollakin vain osaksi, mutta jäipä sitten osa siitäkin, mitä piti tehdä sen päällä). Väsytykseen löytyi vielä uusi syyehdokaskin: äiti mittasi kotimittarilla verenpaineeni, ja yläpaine oli alle sata. Neuvojen ohjaamana aloin jo syödä enemmän suolaa, mutta lienee parasta käydä lääkärillä varmistamassa kuitenkin. Toinen, kauan hautunut seikka tarvinnee jo lääkäriä lopulta sekin, nimittäin niskojen ja leukojen öinen jännitys. Olen jo pitkään herännyt aamuisin niskat niin solmussa, että ensimmäiseksi on rentoutusjumpattava niitä, mutta tänään (kun väsytys oli nukuttanut pitkään ja huonosti) leukaperät olivat niin kipeät, että ruokalusikka ei tahtonut mahtua suuhun - kuin sikotaudissa olisi ollut!

Mieliala on kuitenkin yhä enimmäkseen päättäväinen ja hilpeä, kun kesän suurimmat riennot alkavat lähestyä - etunenässä nyt se Tolkien-larppi Virossa. Ennen sitä pitää toki saada suoritettua se tekstintutkimuksen tenttipaketti ja päästä lopultakin aloittamaan yliopistoliikunnassa (sen sijaan, että vain puhun aloittamisesta!), mutta ei tässä lukemisen sivussa voi olla miettimättä pukuja peliin. Suunnitelmathan näet menivät täysin uusiksi, kun sainkin aivan uskomattoman eeppisen ja haastavan hahmon, nimittäin Aredhel Ar-Feinielin (joka on tässä vaiheessa jo eksynyt Eolin luo ja saanut ja kasvattanut Maeglinin, mutta nyt vain välillä vieraillaan pahojen aavistusten ajamana isän, Fingolfinin luona). Aredhel kun on saanut lisänimensäkin siitä, että pukeutuu valkoiseen, joten valkoista sen on oltava! Kankaita tuolla toki on, mutta ei juurikaan mitään kelvollista valkoista vaatetta valmiina, joten olen miettinyt tarkasti, mitä ehdin tehdä tentin jälkeen vajaassa kahdessa päivässä. Suunnitelmat ovat vielä hiukan liukuvat, mutta eiköhän tästä jotain tule...

(Koko peli ja koko sen reissu innoittaa nyt aivan kuin vanhaan aikaan: onhan aina jännittävää saada pelata tarinan kaanoniin kuuluvaa hahmoa, peli ja paikka vaikuttavat kovin lupaavilta, ja sitä paitsi olen ollut aikaansaapa matkajärjestelyjen suhteen. Sain tänään jopa kysyttyä perjantaiyön hotellistamme aamiaisesta sähköpostilla viroksi, vaikka jouduinkin turvautumaan sekä sanakirjaan että kurssin oppikirjaan. Kyllä minä siitä sitten ylpeilinkin kaikilla mahdollisilla tahoilla, mutta kun niin mielelläni osaisin paremmin ja aktiivisemmin kaikkia joskus lukemiani kieliä!)

Sain Inkan saksilaispuvun viimeistelyn valmiiksi ja luovutin puvun viime viikolla, mutta en ole ehtinyt nähdä sitä päällä, saati sitten ottaa kuvia. Pitäisi tehdä se jossain välissä, sillä siitä tuli varsin kaunis (mikäs oli tehdessä, kun oli valittu kauniit ja laadukkaat materiaalit jo valmiiksi, ja kun puvun saaja oli kiltin tyytyväinen aivan kaikkiin valintoihin?!). Ainakin Auri ihasteli sitä täällä käydessään - ja nyt olenkin vallan innoissani siitä ajatuksesta, miten upealta Auri pitkänä ja hoikkavyötäröisenä näyttäisi juuri sellaisessa mallissa, ja olen taas yllytyshulluna aivan valmis yrittämään. Ehkä sitten joskus syksyllä...

Sen jälkeen olen lähinnä harjoitellut nyörinreikien ompelua käsin, eikä siitä heti tulekaan loppua, kun sekä Moiran kultamekko että oma punainen pellavani ovat kannattelevia, joten reiät ovat 2cm välein! Lisäksi varon neuroottisesti, etten vain tee kultasilkin rei'istä liian suuria, joten itse reikä kankaassa on ennen huolittelua lähes olemattoman kokoinen, ja siten niistä on hirveän vaikea saada samankokoisia (kun parinkin langan ero muuttaa valmiiksi vedetyn reiän kokoa paljon)! Molemmista on tehty nyt noin kolmannes, mutta vakaa aie on saada molemmat loppuun mahdollisimman pian.

Välillä olen rentoutunut tekemällä pientä juttua yhdelle pienelle ja miettinyt, mitä seuraavaksi ja kenelle kaikista pienistä, joille nyt tahtoo tehdä, kun alkuun pääsi...

Fiktiota en ole juuri tässä reippausvaiheessa ehtinyt lukea - paitsi jonkin verran fanficciä, mm. aivan loistavan atmosfäärisen, taitavan ja luontevan tarinan, jossa NCIS:n Zivan seuraava asemapaikka on Stargate: Atlantiksen Atlantis-tukikohta. Olen katsonut NCIS:ää melko aktiivisesti ja pidän Zivasta todella paljon, ja tämä tarina paitsi tavoittaa hänen luonteensa mielestäni osuvasti, myös nostaa todella ilahduttavasti esiin hänen muita vahvuuksiaan kuin vain sitä, että hän on pätevä taistelija (kova soturityttö kun on niin tylsän objektivoiva klisee). Sitä paitsi pidän valtavasti crossovereista, kun ne toimivat! Minä kun rakastan oivalluksia - sitä, että minulle näytetään yhteyksiä, joita ei ole aiemmin ollut, mutta joista syntyy jotain enemmän. Rakastan konnektioita ja rakastan synteesejä. Ja niitähän tarjoaa oikeastaan vain transformatiivinen fiktio: ei niitä perinteisestä kirjallisuudesta edes saa.

(Yllämainittu tarina on nimeltään "Agent Afloat Atlantis", ja sen löytää vaikkapa kirjoittajan arkistosta:

http://mhalachaiswords.com/writing/viewstory.php?sid=285

joskin minä luin sen livejournalista.)

Juhannusruusut ryöppyävät kaikkialla, eikä sade haittaa minua suuremmin. Saas nähdä, säilyykö voimantunto, kunhan tenttiinluvun paine tästä kiristyy...

Aurinko sitten piiloutui taas. Ei niin, että olisin niitä ihmisiä, joiden on päästävä rannalle ja ruskettumaan - päin vastoin, palan helposti ja vältän sen mahdollisuuttakin lähes  neuroottisesti, etenkin viime kesän silmien ja aurinkovoiteiden ongelman jälkeen. Pidän silti lämpimästä, eikä minua ollenkaan haittaa helle, vaikka joutuisinkin olemaan sisällä ja tekemään töitä. Erityisesti kaipaan hellepäivien iltoja ja öitä, jolloin lämpö säilyy tuoksuvaan hämärään ja reippailu - muuten niin vastenmielistä touhua - muuttuu nautinnoksi.

Vaan hyvääkin on: viilentyminen hidastaa sopivasti seuraavan kukkimisaallon alkamista, eivätkä aivan kaikki juhannusruusut ehkä ehdi kuihtua ennen nimellistä aikaansa. Ja syreenit ja muut kestävät kauemmin eivätkä varise heti pois kuumuudessa! Nyt ehdin varmaan vielä poimia kielojakin...

Reippailin eilen auringonpaahteisessa iltapäivässä sovittamaan Inkan saksilaispukua, jonka loppuunsaattamisen sain tehtäväkseni jo ajat sitten, joten halusin varmistaa yläosan koon vauvamuutosten jälkeen. Kunnon kävely teki hyvää, koska edellisenä yönä olin suorastaan juossut koiran kanssa ja lihakseni muistuttivat siitä armotta. Puvun suhteen olen nyt selvittänyt ongelmakysymykset ja rakennellut hihakoristeet viittä vaille valmiiksi, joten suurimmat kriisit voivat aiheutua enää erillisen edustan kiinnityssysteemeistä ja siitä, miten pukuun pääsee sisälle, kun helmasaumaa ei voi jättää eteen, varsinkaan vähän vinosti eteen. Joten eiköhän se siitä...

Viikonloppuna olisi edessä ensimmäinen SCA-tapahtuma lähes vuoteen (kun syystä tai toisesta koko talvi jäi kerta kerralta väliin). En tiedä, ehdinkö tehdä sitä uutta villa-alusmekkoa, mutta kaipa minä ilmankin pärjään, etenkin kun tapahtuma on virallisesti vain yksipäiväinen. Pesin kankaan kyllä (pesun jälkeen sen kuitukoostumus epäilyttää enemmän - toivottavasti villaa nyt on riittävän suuri prosentti, ettei siinä tukehdu!). Olen edelleen innoissani sen väristä, joka on minulle todella epätavallinen valinta, ja siksi haluan pitää sen salaisuutena, kunnes mekko on valmis.

Nyt uskaltaa jo sanoa, että olen saanut talvella aloittamastani ja pääsiäisen maissa hukkaamastani dieetistä jälleen kiinni: painoa on jo viisi kiloa vähemmän kuin helmikuun pahimpaan aikaan. Ei se vielä riitä pysyvästi terveeseen painoon (eikä tämä lihaskunto terveeseen ruumiiseen), mutta antaa toivoa, että tänä kesänä myöhemmin voisin sen saavuttaa. Katsoo sitten, mitä opiskelun loppukirjoittaminen sille tekee, mutta voi olla, ettei mitään: en usko, että minun on sen pahemmin pakko syödä siihen pelkoon kuin kaikkiin näihin muihinkaan pelkoihin, joihin olen syönyt aiemmin.

...Ai niin, ja lainasin myös Inkalta lopulta sen Aurora Karamzin -kirjan, josta saan aivan liikaa realistista tietoa Pietarin aristokratian elämästä 1830-1840-luvuilla - ja keksin siis todennäköisesti lisää tekosyitä vältellä erinäisten asioiden kirjoittamista valmiiksi tai ylipäänsä näkyviksi sanoiksi! Vaan kipinöittää se silti.

Satakieli on mekastanut toisella puolella tietä olevassa muutaman haavan metsikössä monena yönä. Hassua, että kun olin pieni, satakieli oli jotenkin harvinainen ja jännittävä kuulohavainto, mutta nykyään niitä on täällä kuorokaupalla. Vai pitäisikö sanoa kakofoniakaupalla, sillä eiväthän ne oikeastaan erityisen sulosointuisilta kuulosta.

Lintujen sekameteli jatkuu öisin tauotta: lienevät nekin haljeta kiireestä ja riemusta, kun pitkän kylmän kevään jälkeen kaikki tapahtuu äkkiä aivan yhtä aikaa! Kaikki, kaikki kukkii nyt yhtenä tuoksujen ilotulituksena: tuomi, omena ja kirsikka, hevoskastanja, marja-aronia, norjanangervo, syreeni - oi, syreenit! - ja pihlaja ja orapihlajakin jo yrittävät ehtiä samaan karnevaaliin. Ja koiranputket! Ja kielot! Ja kaikki!

Nyt niistä on kyennyt nauttimaankin, sillä sain hoidettua lukuisia elämäsäätöasioita torstaina ja perjantaina - ja oleellisin niistä jopa tuotti konkreettisen tuloksen heti perjantaina. Nyt pääsee taas etenemään kunnolla, tai ainakin siihen on edellytykset! Ei tietenkään pitäisi juhlia, kun kaikenlaista voi vielä (ja aina) mennä pieleen, mutta menee se pieleen joka tapauksessa, jos on mennäkseen - parempi nauttia edistysaskelista kun niitä on.

Perjantaina ja lauantaina olin auttamassa toveria siivoamisessa, kasvimaalla ja ompelussa, ja se sai tietysti minut tuntemaan itseni vielä paremmaksi ihmiseksi. Ei siinä sinänsä mitään pahaa, mutta huomaa kyllä oppineensa juuri sen turhan omanarvontuntoa alentavan asenteen, että tyytyväisyyttä saa tuntea vain kun tekee jotain toisille, ei silloin kun tekee itselle. Sen ongelma on juuri se väärä epäitsekkyys, ettei huolehdi itsestään. Täytyy vielä opetella asiaa.

Ystävien näkeminenkin on ollut ilahduttavaa. Ja se, että lopulta sain noustua yhden kynnyksen yli ja ommeltua vauvalle (olen halunnut tehdä tuttavavauvoille asioita jo vaikka kuinka kauan, mutta kun en ole tiennyt oikeita mittoja enkä ole muistanut hankkia mallikappaleita vaikka Kierrätyskeskuksen ilmaispuolelta, jos ei lainata ehdi). Siitäpä tulikin nuorimmalle Otsolle oikein onnistunut silkkipellavahilkka! Moisesta rohkaistuneena voi ehkä onnistua vastaisuudessakin.

Sitä paitsi löysimme minulle kerrassaan vinkeän villan siihen muinaispuvun alusmekkoon...

Lukukokemuksia toiste. Kyllähän niitä on jonossa huonoon omaantuntoon asti, mutta katsotaan nyt. Kunhan. Kunhan saan taas sen padon auki. Nyt keskityn pitämään tätä käsityöporttia auki ja tuntemaan itseni yhteiskuntakelpoiseksi yksilöksi.

Ja ahmimaan itseeni kesää.