...Tai sitten ei.

Tunnustan: viimeiset viikot eivät ole menneet hyvin. Eivät ole oikeastaan menneet ollenkaan. Olen vain ajatellut, että on viihteellisempää lukea jo muusta kuin paikallaan tarpomisesta ja neuvottomuudesta. Ja että onhan minussa noita muitakin puolia: parempi alkaa tuoda niitä esiin, jotta taas tottuu siihen. Kun töitäkin pitäisi taas uskaltaa hakea; uskaltaa sanoa, että uskoo pystyvänsä johonkin ihan yhtä hyvin kuin muutkin tai vaikka vähän paremmin.

Mutta ei ole mennyt, ei. Toimenpiteisiin pitäisi kai ryhtyä, mutta en oikein tosiaan enää tiedä, mihin. Tiedän, että nyt ei ole mahdottoman monia vuoria, jotka pitäisi ylittää - vain muutamia - ne vain ovat kovin liukkaita ja jäisiä, ja tuuli niillä on kovin, kovin kuolettava. Tiedän, että minulla on jalat, joilla kiivetä, mutta jostain syystä ei tarpeeksi tukevaa sauvaa ja hakoja. En ihan todella vain tiedä, miten. Enkä enää jaksaisi uudestaan ja uudestaan vaivata ystäviä, jotka ovat nähneet tämän saman takun ja tarjonneet tukea jo niin, niin monta kertaa. Kun kyse on kuitenkin niin... vähästä? Ei siis avussa vaan siinä, mitä oikeastaan minun pitäisi pystyä ylittämään. Että miksi ihmeessä sitä ei jo pysty.

Miksi ihmeessä ei voi voittaa tätä kahden suunnan hirviötä, joka syyttää, että on huono, kun ei pysty, mutta toisaalta on huono, jos kehtaa yrittää, koska on rumaa röyhkeyttä kuvitella osaavansa? Niin kauan kun sen on tuntenut, eikä se siltikään pienene valokeiloissa yhtään! Järkihän sanoo, ettei se voi mennä niin, mutta jokainen suoni ja luuydin silti sykkii musiikkia, joka kieltää ja pysäyttää. Että kaikesta opitusta, kaikesta analyysikyvystä ja vähitellen opitusta perspektiivistä ja kalliilla ostetuista viisaudenhippusista... ei ole muutosta, ei mitään bonuksia. On vain huono, arvoton, kelvoton.

Minä en ymmärrä tätä paradoksia enää. Ymmärtämiseni on jo kulutettu loppuun. Jaksaminen ajat sitten. Elämäkin alkaa olla. Minulle on annettu paljon, paljon aikaa; paljon, paljon armoa. Silti - Harmaa voittaa yhä. Tuhka hallitsee yhä, kasvaa hukuttamaan. Ja piippuhyllyn huutokuoro ilkkuu nähdessään oopperan kompastuvan hiljaisuuteen.

Mistä - mistä - ne oikein syntynsä saivat?

Minä. En. Tiedä.