Kokemukset eivät opeta mitään, jos emme ajattele ja erittele kokemaamme.

Ja jos ajattelemme, erittelemme ja pääsemme jonkinlaiseen ymmärrykseen (synteesi voi olla liikaa vaadittu), näyttää oppimisen suhteen olevan melko samantekevää, onko kokemus ollut todellinen vai tarinan puitteissa koettu.

(Se ei tarkoita, ettei niiden tuska olisi todempaa ja tärkeämpää huomioida, joiden liha ja sielu on todella revitty, eikä sitä, ettei niiden tahto palaisi kovemmin, joiden silmäluomiin menetys on polttanut manifestinsa lähtemättömästi. Vain, että kokemusten ja oppimisen välillä ei ole täydellisiä yhtäläisyysmerkkejä.)

En osaa sanoa mitään järjellistä - mikä ei olisi banaalia ja tuhannesti toistettua ja sellaista, mistä silmä liukuu yli kuitenkin ja haukotus nousee jo valmiiksi - mikä kertoisi, kuinka kiitollinen ja ravisteltu ja auki olen siitä hyvästä, että on olemassa sellainen asia kuin kyky kuvitella, luoda tarinoita ja jakaa tarinoita. En yhtään mitään. Toki me seisomme yksin sillä maan sydämellä, mutta en mitenkään voi nähdä vain yhtä valonsädettä: ainahan meidät lävistää niitä loputon määrä. Tarinat. Ihmiskohtalot. Kaikki ne, joiden kasvoista on saanut katsoa ulos. Ja kaikki ne valokiilojen tapaiset sillat - tuskin vahvemmat, mutta silti - jotka yltävät niiden välillä, jotka jakavat saman tarinan.

Ehkä minä vähitellen opin vahvemmaksi. Ainakin se olisi minulle tarpeellinen päämäärä: oppia kestämään myös niitä todellisia, tuskallisia tarinoita. Oppia olemaan avoinna sen verran, että niistä pääsee läpi vain kerrallaan sopiva määrä (jos kerran kuvitteellisetkin tarinat saavat minut tuntemaan näin, kuin olisin koottava lelu, josta kaikki raajat on vedetty retkalleen niin kauas toisistaan kuin ne saa ja keskusta avattu ammolleen).
En osaa sanoa mitään järkevää. Mutta enhän minä koskaan osaa.

Tavallaan pitäisi hävetä, että käyttää ja muuntaa toisen sanoja omiin tarkoituksiinsa, mutta se on runouden kohtalo. Niinpä: eilisen tarinamme jakajat, tiedätte miksi juuri nämä Eeva-Liisa Mannerin rivit.

-- Hän oli saanut voiman läpäistä ja nähdä,
mikä on sama kuin ymmärtää ja antaa anteeksi,
ja myöntää kaikki; ei muuttaa kohtaloa
          hetkellisesti toivomustensa mukaan,
sillä kohtalolla on omat toivomukset,
kohtalo on kiinnostunut tuntien luvusta, ei meistä
kohtalo ei ole inhimillinen, kohtalo on kohtalo,
liike joka työntää, vaellus ilman toivoa,
sarja umpinaisia renkaita, jotka on taottu ennakolta
kylmän ja täsmällisen takojan toimesta.
Hänellä on tyynet ja tarkat kädet,
                         eivät ne erehdy,
ne suorittavat kyllä työnsä loppuun,
                   kovat jumalalliset kädet.
--
Putosin aikaan, putosin avaruuden murtuneelta reunalta
ja tulin kadotetuksi,
.. niin menetin Neljännen, jota ilman luvut ovat lukuja, tylyjä
                                                 pahansuopia kulmia
joihin ihminen törmää ja loukkaa ja törmää
leikaten, silpoen itseään, toisiaan.
Niin menetin Neljännen, olen kevyt kuori
joka hämillään kulkee tuulessa
täynnä rakkautta, joka oikeastaan on menneisyyttä,
myöhäistä rakkautta, joka oikeastaan ei kuulu minulle
                                                           laisinkaan.


(Selvennyksenä: "Neljännellä" Manner tarkoittaa lapsen kykyä loputtomaan kuvittelemiseen; ulottuvuutta, joka ei toimi samoin kuin tilan kolme, vaan sen syvyys on aina määrätön; metaforista avaruutta - ja sanaa "Avaruus" hän käyttääkin siitä runossa aiemmin. Miten sopivasti sattuikaan?)

(Ehkä onnistun sanomaan jotain selkeää ja hyödyllistä myöhemmin. Nyt en ainakaan.)