Näin taas unia.

Oli tulossa tanssiesitys. Ei mikään hupijuttu harrastustutuille, vaan ihan julkinen esitys, kansallisbaletin ohjelmiston yhteydessä mainostettu, vaikkakin yksityisen tanssikoulun. Paitsi että olin tehnyt siihen jonkin koreografian ja sumplin sen kenraalivaiheen ohjaamista, olin myös klassisen baletin suuren kohtauksen solisti, ja minun piti tanssia Joutsenlammen valkoista joutsenta - ei niinkään aikojen halki säilyneitä vakioaskelia, vaan olla roolissa kuin larpissa, mutta koreografian askeleet olivat joka tapauksessa vaativaa klassista balettia. Siitä huolimatta, että olin tämä nykyinen huonokuntoinen, lihava, vanha, arkinen itseni, treenannut aktiivisesti vain kaksi viikkoa ennen esitystä (vaikka aikaa olisi ollut kuukausia). Ihmettelinkin kovasti, miksi opettaja oikein halusi minut siihen rooliin, vaikka tiesi ja näki kaiken tämän, koska pikemminkin hänen olisi pitänyt pyytää siihen ystävänpalveluksena ammattiballerina. Kun kysyin, opettaja kuitenkin vakuutteli, että osasin aivan riittävästi ja jalkani nousivat aivan tarpeeksi - vaikka kokeillessani arabeskini ja developpeni sivulle olivat surkeita, kehon ja tukijalan asennot huonoja.. Silti hän oli yhä varma asiasta ja minä yhä yhtä epävarma. Lupasin kuitenkin tehdä parhaani ja etenkin venytellä oikein ahkerasti tämän viimeisen vuorokauden ennen esitystä... niin paljon kuin se nyt siinä katastrofissa sitten olisi auttanut.

Balettikriisi muuttui saumattomasti toisenlaiseksi: olin seissyt parvella, johon esitys oli sovitettu, ja nyt parven sivusilta muuttui suureksi teräsriippusillaksi, jolla seisoin katsellen suurkaupunkia, johon silta johti, ja leveän salmen vettä kymmeniä metrejä alapuolellani. Oli yhä edessä jokin määrittämätön haaste, johon tiesin olevani epäpätevä ja lähes kykenemätön, mutta oli silti pakko miettiä, miten onnistuisin ehkä fuskaamaan sen läpi ainakin tämän yhden kerran. Yhtäkkiä tajusin, että silta oli sortumassa ja jo sortunutkin edessäni irrallisiksi, rankamaisiksi palasiksi, putoamassa ilman halki syvyyteen, sillan korkea pystypalkko yläpuolellani oli kaatumassa päälleni, enkä voisi enää välttää sitä, putoaisin sen mukana, rusentuisin... Ei ollut mitään toivoa selvitä: se oli loppu, ylittämätön raja. Käännyin nopeasti, sillä selkäni takana sillassa oli vielä ehjiä osia, joskin nekin liikkuivat toisiinsa nähden ja vajosivat roikkumaan. Onnistuin silti kipuamaan niitä pitkin kuin kalliota köyden avulla, nojaten kaikin voimin taaksepäin, mikä jotenkin piti ne jännityksessä tarpeeksi kauan, ja ehdin toisen puolen rantakalliolle juuri ajoissa. Kalliokin oli muuttunut kapeaksi, korkeaksi sokeritoppasaareksi, jolla sitten tasapainoilin hankalasti ja käännyin katselemaan sillan lopullista sortumista ja samalla ilmeisesti koko ihmissivistyksen. Olin selvinnyt, ja saarikin oli aivan mantereen rannassa, ja puhelimesta löytyi uusia varakäyttömoodeja, jotka yhä toimivat.

Sillan sortumisen hetki oli silti kauhistuttavan lopullinen: se oli samalla kertaa metafora siitä, etten voisi mitenkään fuskata sitä mitä nyt sitten edessä odottikin fuskattavaksi. Ei onnistuisi, ei voinut selvitä. Silti säilyin hengissä ja pääsin pois, joten se ei ollut kuitenkaan kuolettavaa, vaikka hetken niin olin luullut. Olipahan vain täysin ehdotonta sen yhden asian suhteen.

Tässä saattaa olla opetus.

Balettiosio taas toi mukanaan mahdollisen oivalluksen. Luulen, että baletti on vaikuttanut käsitykseeni siitä, voinko kelvata suorittamaan mitään merkittävää ja kokonaisvaltaista (esimerkiksi työtä), enemmän kuin sittenkään olen tajunnut. Sillä balettiinhan olin väärän mallinen enkä siten voinut mitenkään saavuttaa kelvollista ammattimaista näköä ja tulosta silloinkaan, kun vertasin itseäni tuleviin ammattilaisiin ja treenasin heidän kanssaan. Epäkelpoa lopputulosta - vääränlaisia linjoja, liian vajaita, liian leveitä ja lyhyitä - ei voinut olla näkemättä eikä voinut muuttaa. Oli väkisinkin miinuksella. Niinpä opin uskomaan, että niin olisi kaikessa. Että aina olisin vain feikki, huono korvike, ylipäänsä oikeisiin asioihin ja suorituksiin, kuten ammattiin, kelpaamaton.

Ja niin olen tottunut, etten voikaan suorittaa asioita riittävän hyvin.

Mutta tosiasiahan nyt vain on, että se ei päde kaikkeen. Baletti, huippu-urheilu, mallintyöt ja sensellaiset nyt vain vaativat, että tiettyjä miinuksia, tiettyjä handicappeja ei ole, vaan on aivan poikkeuksellisen harvinaiset lähtöedellytykset. Useimmat muut asiat voi vain oppia ja sitten tehdä. Tehdä kokonaan ja se on ihan tarpeeksi. Ei kaikessa ole eroja siinä, kuinka hyvin tai kauniisti tai häikäisevästi asia nyt on tehty, niin kuin noissa. Muistan muutaman täällä tutkijavaihdossa olleen SCA-harrastajan, jotka vain aina rupesivat kokeilemaan vaikka minkä tekemistä - puukoista kenkiin - ja saivat aikaan täysin toimivia, kelvollisia, esikuvien näköisiä tuloksia. Ja olenhan itsekin tehnyt joitain pukuja, joissa ei ollut juuri mitään oikeaa valitettavaa. Tai opettanut asioita oppilaille, ja jos kerran ne ne oppivat, sen opetuksen täytyi olla riittävän hyvää. Tai kääntänyt tekstiä niin, että asiakas on ollut tyytyväinen ja voinut käyttää sitä. Tai kirjoittanut parille pelinjohtajalle muutaman hahmon, joihin sekä PJ että hahmon saanut ovat olleet tyytyväisiä ja pitäneet sitä hyvin omaksuttavana ja kelvollisena pelattavana (joskin kirjoittanut myös hahmoja, joissa ei ole ollut tarpeeksi pelillisiä koukkuja... mutta myös niitä ihan tarpeeksi pelattavia).

Niin että kyllä asioita voi tehdä ilman että niissä on ruman, huonon, vajavaisen ehdoton lähtökuoppa. Ihan hyvin voi.

Nyt se pitäisi vielä uskoa.