En näköjään osaa mitenkään pitää huolta omaisuudestani. Saatoin ehkä lopulta oppia olemaan lainaamatta korvaamattomia esineitä hyvän hyvyyttäni kokonaistunnelman parantamiseksi, koska hyvä tahto nyt vain ei auta, kun ne katoavat vieraiden huolettomista otteista ja pysyvät kadonneina vieraiden sopivankokoisten etsintäyritysten jälkeen.

Eikä nyt edes lasketa noin puolta tusinaa rannekelloa, jotka olen onnistunut hukkaamaan aikuisiälläni. Tai kaikkia niitä korvakoruja, joiden yksinäiset pariraukat kyllä säilyvät löytämättä paikkaajaa toisistaan. Mutta nyt taas huomaan, ettei minulla ole hajuakaan siitä, kenelle olen lainannut kirjan jos toisenkin. Missä esimerkiksi on vuosikymmeniä rakastettu kappaleeni Ronja Ryövärintytärtä??

(Enkä sitäkään ole vielä ratkaissut, mihin tämä talo männäkeväänä nieli kolme DVD:tä, joista yksi esteettisen ekstaasin malliesimerkki Hero (Ying Xiong) ja yksi lainassa ollut Cidade de Deus.)

Tulee taas entistä enemmän hallitsematon ja osaton olo. Hallitsematon, kun ei pysty omaa vähäistä rihkamaansakaan laskemaan. Ja osaton, koska alitajunta ehdottaa (ei tietenkään väitä, kunhan vain ohimennen asian pöydälle tönäisee), että ne ovat jättäneet minut tarkoituksellisesti, kun en ansainnut niitä.

Eipä taitaisi olla minusta huolettoman vapaaksi vaeltajaksi.