Miten pelon kanssa oikein eletään?

Niin kuin jo joskus muinoin olen sanonut, sisimmässäni uskon, että kaikki muutkin ihmiset elävät jatkuvasti saman kauhistuttavan riittämättömyyden pelon, epäonnistumisen pelon, hylkäämisen ja torjumisen pelon kanssa. Että joka ikisen olemisen perustassa on sama murtuma, sama röpelikkö, sama hyinen kauhu. Mutta että toiset vain kykenevät voittamaan sen ja ovat siis parempia, viisaampia ja rohkeampia kuin minä. Tai kykenevät kätkemään sen itseltään - ja lopputulos on sama.

Järkeni sanoo, ettei näin ole - etenkin kun useat ihmiset ovat väittäneet aivan vakavissaan toisin. Alitajuntani ei silti pysty uskomaan sitä. Miten muka todella voi olla niin, että joku tuntee olevansa tarpeeksi hyvä? Eihän se ole mahdollista. Ja järkeni sanoo myös tuohon, että jos "tarpeeksi hyvä" on mahdoton, on mitta-asteikossani vikaa.

Joka tapauksessa pelko on. Ja hallitsee, yhä vain, yhä näiden mukamas toipumiseen käytettyjen vuosien jälkeenkin. Kahlehtii kylmiin seiniin ja tekee mahdottomaksi muuttaa, muuttua tai edetä; kasautuu vuoriksi ja hyppii voitonriemuisin sarvikuononjaloin minut muodottomaksi, rusentuneeksi massaksi. Mitä tällaiselle pelolle voi tehdä?

Oletusarvo kai on, että se hoidetaan pois, ja sitten voi olla terve ihminen ja toimia kuten muutkin: tavoitella niitä asioita, joita tahtoo, saavuttaa niitä ja pakollisia asioita myös, olla ja elää ja rakastaa. Mutta entä jos hoito ei toimi? Jos kuitenkaan, kaikkien vuosien aikana, se ei onnistunut? Paljon tuli opittua, mutta se ei todistetusti ole vaikuttanut ajatusmalleihin ja muuttanut siten toimintaa: ei tullut keinoja taistella pelkoa vastaan. Tai ainakaan ymmärtäminen ja järkeily eivät olleet riittäviä keinoja. Eivätkä pienet, tuetut askeleet eteenpäin johtaneet siihen, mihin niiden oli tarkoitus: onnistumisen kokemuksiin, niiden myötä vahvistumiseen, niiden myötä eteenpäin suurempiin onnistumisen kokemuksiin. Tuli liian korkeita portaita pienten askelten nousta, ja sitten taas hävittiin pelolle. Ja tuli todistettua, ettei riitä eikä kelpaa.

Se toinen oletusarvoinen tapa lienee pakottaa pelkääjä funktionaaliseksi uhkaamalla suuremmalla pelolla. Se on toiminut aina välillä. Se on ainoa, mikä oikeastaan on toiminut. Eihän sellainen kuitenkaan voi olla terve selviytymistapa? Kauhusta suurempaan kauhuun? Eihän? Että työ onnistuu vain ruoskalla: ei siksi, että se olisi vastenmielistä sinänsä, vaan siksi, että pelkää, ettei ole siinä tarpeeksi hyvä... tai ettei kyseinen työ itsessään ole niin arvokasta, että se tekisi ihmisenä kelvolliseksi. Että se riittäisi oman elämän saavutukseksi. Että mikään riittäisi.

Sanovat, että kyllä se epäonnistumisen pessimistinen kierre katkeaa, kun tulee onnistumisia. No, ei se katkennut. Koska epäonnistumiset ovat aina suurempia.

Mitä tälle voi enää aikuinen ihminen tehdä? Paitsi luovuttaa, kun kaikki on jo mennyt ohi.

Ja tämä on ihan oikea kysymys, ihan vakavissaan.