Menneellä viikolla on taas saanut iloa Star Wars -pelikampanjan jatkumisesta paitsi pitkän pelikerran muodossa, myös katsastamalla Kloonisodat-animaation yhdessä peliporukan kanssa (miinus yksi, joka joutui ymmärrettävästi mutta harmillisesti jättämään väliin).

Kloonisodat oli juuri niin kauheaa roskaa kuin on väitettykin: yhdentekevä, laiskasti rakennettu juoni, surkea dialogi, epäkiinnostavat ja/tai epäuskottavat sivuhahmot, päähenkilöt latistettu entisestäänkin. Edes jeditaistelut eivät sykähdyttäneet, niin kuin ne sentään tekivät uudessa trilogiassa, vaan olivat kovin tavanomaisia (ehkä siksi, että animaatiossa voisi tehdä aivan mitä tahansa, joten katsoja ei uskoisi uskomattoman nopeaan kuitenkaan?). Siitä huolimatta sen katsominen pelaajana kampanjassa, joka sijoittuu tuohon maailmaan ja aikaan, suoraan noiden tarinoiden rinnalle, oli kannattavaa. Paitsi että tietenkin saimme hupia kaikenlaisista pikkuseikoista, jotka toivat mieleen omien seikkailujemme ohessa syntyneet sisäpiirivitsit (ja siten luultavasti kyllä ärsytimme muuta katsojakuntaa ympärillämme), mielikuvat maailmasta konkretisoituivat varsin tyydyttävästi. Minä nyt olen pelannut SW:n universumissa ropea ennenkin ja tietysti muutenkin silloin tällöin vilkuillut siihen maailmaan vuosien varrella, mutta minullekin oli valaisevaa ja motivoivaa nähdä omin silmin juuri niitä vieraita lajeja, aluksia, robotteja ja yleensäkin kaikkea, mitä hahmotkin näkisivät. Kuten olen ennenkin sanonut, koen todella palkitsevana pelata maailmassa, josta minulla on nähtävää todistusaineistoa, johon tunnereaktioni voin kiinnittää - en siksi, etten osaisi kuvitella kuvailtuja asioita itsekin, vaan siksi, että kuvitellahan voin aivan mitä tahansa ja olen aina voinut, mutta ulkoa asetetut faktat ovat määrättyjä, tosia (tai no, "tosia" tietyillä arvoilla, mutta silti). Siksi ne ovat olemassa aivan toisella tavalla kuin kuvitelmani ja siksi ne täyttävät tarinoiden ja kauneuden ja sen jonkin määrittämättömän kaipuun suunnatonta kuilua paljon, paljon kokonaisvaltaisemmin. Sitä paitsi Tähtien sodan universumi nyt vain on nostalgiasyistä ikuisesti rakas (ja miellyttävän värikäs ja mukautuva pelattavaksi).

Tässä nimenomaisessa tapauksessa kaikkein hyödyllisintä taisi olla nähdä ja seurata klooniarmeijojen klooneja, niin joukkoina kuin yksilöinäkin. Sillä yksilöitähän ne kuitenkin olivat ja ovat, vaikka sen jälkeen, kun hahmomme hiljattain joutuivat kloonipataljoonan komentajiksi, Ari onkin tehnyt parhaansa korostaakseen meille, ettei niihin nyt vain kerta kaikkiaan voi suhtautua kuin "tavallisiin" ihmisiin (lähinnä koska ne on kasvatettu ja koulutettu sotilasyksiköiden osiksi ja muutenkin epätavallisen nopeasti ja tarkoitushakuisen kapeasti). Sen kohdan löytäminen, mihin oma hahmo asettuu suhtautumisessaan näihin kopioparkoihin, helpottui ainakin minun osaltani selvästi.

Myös muutamiin muihin animaation elementteihin peilaaminen auttoi suhteuttamaan oman hahmon toimintaa. Edellisen päivän pelikerran jälkikeskustelussa olin miettinyt, pelasinko jedihahmoani liian ekspressiivisesti ja normeista välittämättä, mutta nyt totesin, että animaatioon luotuun pikku padawan-teinityttöön verrattuna minun Naadani on hillitty ja harkitseva koulutuksen malliesimerkki (ja toki joka tapauksessa aikuinen, mikä nyt on muutenkin realistisempaa taisteluihin päästettävälle padawanille, nyttemmin tietty ihan täysivaltaiselle jediritarille). Realismille on paikkansa roolipelaamisessa - jonkinlaisesta johdonmukaisuudesta on pidettävä kiinni - mutta maailman tyyli on myös osa johdonmukaisuutta. Eeppiset sankarit nyt vain kuuluvat Tähtien sodan maailmaan, ja omassa kampanjassamme meillä on lupa olla juuri ne sankarit: sehän on roolipelaamisen ydinajatus.

Itse pelikerta oli edellistäkin vaihtelevampi ja hyvin roolipelipainotteinen (mikä siis tarkoittaa harrastuksen kielellä, että se keskittyi hahmojen interaktioon toistensa ja ei-pelaajahahmojen kanssa). Sellainen sopii minulle yhä paremmin kuin toimintapainotteisuus, jossa pitää tehdä nopeita arvoita ja heitellä paljon noppia, vaikka olenkin vähitellen alkanut luottaa itseeni myös jälkimmäisessä. Viihdyin siis hyvin koko session keston ajan, eikä se johtunut niinkään siitä, että olisin saanut maailman suurimpia kertaelämyksiä, vaan siitä, etten juuri joutunut kokemaan niitä ärsyttäviä epävarmuuden hetkiä, jotka pudottavat pois pelaamisen lennosta oman riittämättömyyden mutakuoppiin. Tietenkin on hyvä myös ylittää oman comfort zonensa rajoja ja siten laajentaa niitä, mutta aina välillä on valtavan rentouttavaa ja vahvistavaa, kun ei tarvitse. Itseni kannalta on oleellista huomata, ettei tämä suinkaan tarkoita, etten olisi tehnyt ainoatakaan virhearviota - tein yhden oikein reippaan suuruisen, josta aiheutui vaikka kuinka paljon sotkua ja säätämistä. Se ei kuitenkaan pilannut peli-iloani, kun asiat ja tilanteet nyt vain veivät eteenpäin. Eikä roolipelipainotteisuus tarkoittanut pelkästään vakavia ihmissuhdekeskusteluja, vaan se vaihteli draamasta slapstickiin ja kaikkeen siltä väliltä oikein kiitettävästi, mistä ansio kuuluu taas Arille. Ari on myös yhä vain parempi pitämään huolen siitä, että kukin tilanne saa oman vuoronsa ja vuorollaan riittävästi huomiota (ja samalla tulee vahdittua, etteivät hankalat ihmissuhdekuviot jää kesken, kun pelaajiin iskee arkuus).

Pidän myös paljon siitä, että Ari on ottanut tavaksi kysyä palautetta heti joka pelikerran jälkeen. Se antaa tilaisuuden analysoida myös omia reaktioita sen lisäksi, että on tietenkin ihailtavaa ja mukavaa, että pelinjohtaja haluaa niin aktiivisesti yhä kehittyä ja tehdä meille aina mieluisampaa peliä.

En sitten tiedä, miten paljon muut pelaajat todella pitävät viimeaikaisista juonenkehityksistä, joissa saippuaa on riittänyt. Minua se ei haittaa, mutta silti jotenkin yhä häpeän tunnustaa, että pidän juuri henkilödraamapainotteisuudesta vieläkin eniten. Kokemus näyttäisi osoittavan, että vaikka roolipelikulttuurissamme näennäisesti ihannoidaan erilaisiin persooniin eläytymistä ja sen esittämistä ulospäin, monet harrastajat... no, tunnustetaan suoraan - miehet... kuitenkin todistavat stereotyypit ja pitävät enemmän toiminnasta ja seikkailuista. Se on konkretisoitunut larppipuolella hyvin selväksi ongelmaksi, kun seikkailupainotteisten pelien järjestäminen on vähentynyt realismin vaatimusten kasvaessa (lähinnä siksi, että ne vaatisivat paljon erilaisia illuusion rikkovia säätöjä): miehet ovat kadonneet. Pöytäpeleissä taas seikkailla voi sydämensä kyllyydestä, ja niin näyttäisivät tietyt elämän väistämättömät faktat - kuten se klassinen ihmisen ikävä toisen luo - jäävän hahmoissa helposti taka-alalle, kun pelikerta kestää kuitenkin vain rajatun tuntimäärän, eikä sitä hahmon elämää välttämättä sitten tule ajatelleeksi niin kokonaisvaltaisesti kuin voisi.

En tiedä, onko ihmissuhteiden välttelyssä kyse vain omasta haavoittuvuudesta vai asioiden arvottamisesta tavalla, jonka voisi ehkä kyseenalaistaa. Miksi vastustajien pätkiminen lasermiekalla olisi oletusarvoisesti hienompaa kuin suurten tunteiden selvittely? Mutta se nyt on ikuinen kysymys, johon minun pitäisi jo tietää vastaus. Toisten nyt vain on saatava adrenaliininsa, se on väistämätöntä ja se on uskottava - ja parempi tietysti noin kuin harjoittamalla oikeaa väkivaltaa, järjestetysti tai järjestämättömästi. Kummallakin on siis paikkansa: yhtä lailla myös omilla preferensseilläni. Ei tarvitse hävetä, molempi parempi (ja hauskaa molemmat).

Muissa uutisissa: se baletin ja minäkuvan solmu on ilmeisesti todempi - siis tiukempi, laajempi ja kipeämpi - kuin luulinkaan ja vaatii enemmän työstämistä. Älyllisesti asia tuli käsiteltyä kirjoittamalla, mutta sen nyt pinnalle noussut kipu ei niin vain suostunutkaan suitsittavaksi.

Lisäksi totesimme Lissun kanssa, että meistä on tullut vanhoja ja tylsiä: ei tässä ole aikaa odotella, että toiset ihmiset päättävät, mitä haluavat. Tekee vain mieli ruveta vielä vanhanaikaisemmaksi ja alkaa tivata heiltä heidän aikeitaan ja niiden kunniallisuutta (vaikka niin hyvin tiedän, että omat aikeeni ovat harvoin selvät - ja vielä harvemmin kunnialliset, for the traditional meanings of the word...).