Riitelin typerästi yhden ihmiseni kanssa.

Lopetin keskustelun kesken, koska se nyt vain oli järjetön, mutta olin itsekin epäreilu. Ystävä jatkoi omasta puolestaan toisessa viestintämuodossa - vihaisen vastauksen, jota minä en ollut antanut hänen antaa puolustukseksi omaa kiukkuani vastaan. Vastasin epätoivoisesti, vähemmän vihaisesti ja sekavasti.

Ystävän lopullinen vastaus oli sovitteleva, ymmärtävä ja selittävä.

Sulin ensin helpotuksesta. Ja sitten lippuluukun harmaa kirjanpitäjä toi vahingoniloisesti hymyillen viestin yläparven huutosakilta: entä jos ystävä antoi periksi vain näennäisesti, säälistä raajarikkoa lintua kohtaan? Ei siksi, että todella ymmärsi, todella antoi anteeksi, vaan siksi, että se oli helpompaa niin? Ei niin, ettei olisi kiitollisen lohdullista riidan olla ohi - mutta entä jos sovinto ei olekaan totta?

(Ja kumpi sitten yleensä olisi parempi, jos todellinen ymmärrys olisi mahdoton? Totuuden ruosteinen heinäharava ihoa pitkin vai lempeän tietämättömyyden uppelus, äänien tukahtuminen veteen ympärillä? Kumpi?)

(Feeniks, feeniks, nyt on syytä havahtua siihen, kuinka syvälle tuhkaan oletkaan vajonnut vain sokean optimistista, loputonta hitauttasi. Syytä ja enemmän kuin syytä. Jos piippuhyllyllä on varaa esittää tuollaisia, on aika yrittää enemmän!)