Niin. Yleinen känkkäränkkävastahakoisuus on taas ollut voitolla, motivaatio puolestaan niin hukassa että sen löytämiseksi vaadittaisiin vähintään Fandorinin, Holmesin ja Poirotin yhteisvoimainen salapoliisisuoritus. Väsymystä en jaksa enää edes noteerata, koska siihen on aivan liian turtunut - ei saisi olla, koska toisaalta taas tärkeitä ihmistapaamisia jää koko ajan hoitamatta, kun vain kelluu uupumuksen tahmeassa hunajavirrassa. Hassua tästä tekee se, että sekä Nuijasodan alkupuolella että Saltvikin viikinkimarkkinoilla oli tasaisen mukavaa.

Nuijasodassa sain leikkiä prinsessaa vallan omassa teltassa, kun yhteiskäyttöön annettuun telttaan ei tullutkaan muita, ja minä sitten sisustin minkä suinkin pystyin. Piraattibileet olivat mainiot, etenkin ruoka (ja tuli opittua, että rommi ei punaviinillä parane! YÄK!). Ruoka oli muutenkin aivan liian hyvää (ja keittiön seura leppoisinta). Jaksoin ihan aidosti olla kiinnostunut näkemistäni turnajaisista - ja myös opetella Johannan kirjoista ruotsia Saltvikia varten. Tornan väkeen tutustuminen paremmin oli kovasti positiivista, ja tunsin jopa olleeni hyödyksi keskinkertaisen pukutietämykseni kanssa. Haikeus tiistai-illan lähdöstä oli suuri, mutta valinta mikä valinta.

Saltvikissa oli kaunista ja jopa harvinaisen kuumaa; leirin ruoat taas hyviä ja Suvin porukoiden grilliherkut vielä erityisen hyviä; jutut tavallistakin huonompia ja tyydyttävämpiä; vieraisiin elävöittäjiin tutustuminen helpomman tuntuista kuin aikaisemmin. Ostoshimot pysyivät kurissa kuten pitikin, eikä pieni vastoinkäyminen (aurinkovoiteet aiheuttivat silmille ongelmia) pilannut kokonaisuutta pahemmin. Tuli juteltua mieltä askarruttaneista histelöintiasioista sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa ei ole puhunut tarpeeksi aiemmin. Oikein rentouttava matka, ei mitään kurjaa tunnetta omasta itsestä tai - no, omasta itsestähän se aina on ollut.

Ehkä minä en vain tule toimeen sen kanssa, että poikkeusolosuhteetkin päätyvät olemaan vain tasaisen mukavia. Ehkä olen kyllästynyt huippujen ja mäkien puutteeseen.

Ehkä. Kakkosparven takarivin huutokuorolla on lukuisia muitakin teorioita, kaikki vähemmän mairittelevia.

Olen kiukutellut ja vältellyt kirjoittamisharjoittelua tällä viikolla. Pitäisi taas muka osata jo, ei saisi olla vaikeaa eikä tuottaa keskinkertaista, pitäisi olla valmis ja täydellinen. Niin aina. Eikä se tietenkään niin ole.

Opiskelu, paino ja kasvava työnhakustressi laulavat marssilauluja ja heiluttelevat isoja julistelakanoita taustalla, mutta toistaiseksi olen onnistunut sulkemaan korvani niiltä käymällä tätä kränää kirjoittamisen kanssa. Seuraavana suojatoimintana edessä kohta taas con.

Paljon haparoivia suunnitelmia, toistaiseksi vähän villoja. Koska oikein loppuu kykyni venyttää kieltäytymisiä yli viimeistenkin rajojen?

(Eikä minua oikeastaan edes itketä. Olen vain kärttyisä ja turta.)