Eilen olin vielä kovin tyytyväinen itseeni: onnistuin viikonloppuna ylittämään korkean ja kauan häämöttäneen ja pelottaneen sosiaalisen portaan. Eikä se tietenkään sitten osoittautunut niin kovin kauheaksi - niinhän aina - mutta ei myöskään pettänyt alta, vaan lopputulos oli vallan mukava ja tyytyväinen. Ei ilmestyksenkaltainen ihme, mutta kaikkiaan positiivista.

Sitä tunsi itsensä taas vähän enemmän omaksi itsekseen. Ja sitä taitaa olla oikea aikuisuus.

Tapahtuisipa se muuallakin: yhä väsyttää aivan liikaa. Ja on niin helppo olla uskaltamatta, kun uni vaatii veronsa ja olo on muutenkin vetämätön ja etäinen.Olisi pakko riuhtaista itsensä irti näistä tahmaisista rihmoista, mutta en ole löytänyt siihen keinoa vieläkään, vieläkään.

Niinpä vain istun virran partaalla ja ihmettelen. Että miksi kahvin suodatinpussien taitteet pitää aina vain itse taittaa? Ja mikä tekee siitä ainoasta kissanruokalaadusta kissalle kelpaavaa, kun sitä on kuitenkin kahta aivan eri makua, mutta mikään niistä muista samanmakuisista ei käy? Ja miksi kirjahyllytilan puute on aina vakio, myös silloin kun on juuri hankkinut uuden kirjahyllyn? Ja miksi jotkut ihan fiksunoloiset miehet käyttäytyvät niin merkillisen stereotyyppisesti (kun itse olen kaikesta huolimatta kohdannut lähinnä ihmisiä, joista jotkut ovat väittäneet olevansa enemmän miehiä ja jotkut enemmän vain ihmisiä)? Ja miksi toiset lapset oppivat ensin substantiiveja ja toiset verbejä?

Ja miksi muuttuminen on niin luontaista joillekin ja niin vaikeaa toisille? Ja miksei se noudata loogisen leviämisen kaavaa ja helpotu muissa asioissa, jos helpottuu yhdessä? Niin kuin luulisi?