Heräsin ankeaan maailmaan ja omaan typeryyteeni yhtä terävästi kuin sangolliseen kylmää vettä sänkyyn. Sitä luulee kirjoittavansa niin ylevästi eikä edes ajattele, että kenen tahansa ensimmäinen assosiaatio (etenkään minun ihan omien kitinöitteni jälkeen!) ei ole se, että uhkaava vaaka on metaforinen saavutusten mittaaja. Perhana. Enkä edes keksi, millä määreellä asian tarkentaisin pahentamatta kliseetä. Siitä taas sai ylpeys ansionsa mukaan (piippuhyllyn huutokuoro viheltelee innoissaan, ja Se Harmaa nipistää kapeita huuliaan, mutta hehkuu salaa tyytyväisyyttä).

Oikeastaan heräsin kolinaan. Oletin sen johtuvan lämpöremontin viimeistelyistä tai vessanpöntön vaihdosta tai jostain sellaisesta, mutta kun lopulta könysin huoneestani ilmoille, nökötti keskihallissa piano. Se kuulemma muutti taloon seuraavaksi vuodeksi. Ja mikäpä minä olen vastaan panemaan, kun saan tilaisuuden treenata unohtuneita ja epävireistyneitä lastenlauluja Hilkkaa varten! (Aikeet hankkia oma, itsenäinen sinkkukaupunkielämä sen kun hidastuvat, kun kommuunielämisen edut nyt vain ovat mitä mainioimmat. Sitä paitsi muidenkin kuin lastenlaulujen lauleskelu olisi itsetunnolle mannaa kaiken sen jälkeen, miten paljon musiikin hukkaaminen on sitä päässyt hapertamaan.)


Enemmistä lauluista olisikin tosiaan ollut iloa viime viikolla, kun toimin kaksi päivää kummitytön päivähoitajana. Kyllä se ihan kunnialla kai meni, mutta musiikki vain on osoittautunut mitä toimivimmaksi viihteeksi – en tiedä, päteekö se yhtä perinpohjaisesti kaikkiin lapsiin, mutta Hilkkaan nyt ainakin. Muita loputtoman toimivia asioita on kirjojen selaaminen, joka kyllä vaatii kärsivällisyyttä, kun niitä selataan vähän niin kuin ees taas, eikä oikein tiedä, mikä sivu kiinnittäisi taaperon huomion kahta sekuntia pitemmäksi ajaksi. Opittiin sentään uusia sanoja, muun muassa gekko ja kolibri (jälkimmäisen lausuminen oli tietysti vähän sinne päin, mutta ei nyt voi vielä vaatia liikaa, kun ikää on 13 ja puoli kuukautta). Lapsen tietoisuuden ja kommunikaation kehityksen seuraaminen on osoittautumassa addiktiivisemmaksi kuin oletinkaan (olenhan jo aiemmin kysellyt lähes obsessiivisesti ystävien lasten kielen oppimisesta, etenkin toisaalta adoptoitujen – olen pahoillani, jos se on ollut kyllästyttävää, mutta kun se nyt vain on niin kiinnostavaa!).

Viikon sosiaalinen angsti osoittautui puoliksi perusteettomaksi. Nyt on vain jäljellä se toinen puoli…Yritän vain päättäväisesti keskittyä kaikenlaisen sosiaalisuuden lisäämiseen ja olla ajattelematta liikaa. Joskushan sitäkin sentään täytyy harjoitella...

(Olen myös taas kerran liukunut harjoittelemaan sitä, miten en kirjoita. Katson puolivalmiita tekstejäni ja menen lukemaan loputonta A Suitable Boyta (joka on vieläpä vallan hyvä - "loputon" on täysin faktuaalinen määre, ei laadullinen). Tai välttelemään juonen edistämistä kuvittelemalla lisää jo turhia rakkauskohtauksia. Tai jos ei muuta, välttelemään asiapitoisen blogimerkinnän suorittamista valmiiksi kirjoittamalla runoa, vaikka emmekös ole jo sopineet, että runoilija en ole enkä sellaiseksi tule? Ja  con-sunnuntaina olin niin päättäväisellä mielellä, kun Joc ja Mike olivat onnistuneet antamaan näppäriä ja valaisevia kirjoittamisneuvoja. Ei niin etten olisi tiennyt niistä suurinta osaa - käytäntö nyt on osoittanut monet asiat toimiviksi ja järkeviksi niin kokeneille kuin minulle kipuilijallekin - mutta he tosiaankin sanoivat muutamat jutut todella oivaltavasti. Mihin se tunne katosi? Tällainen itsensä vangitsemisen treenaaminen alkaa nyt olla kyllä jo aika kulunutta kamaa. *tsk*)

(No. Katsotaan.)