Noin kaksi ja puoli toveria on ehkä ihmetellyt, miksi en ole kirjoittanut mitään torstaisesta Star Wars -pöytäpelisessiosta. Siksi, että ensinnäkin oli niin innostavaa pelata pitkästä aikaa oman väsymyksen ja kaikkien kiireiden jälkeen, että tuntui, että vain lyhyt maininta ei olisi tarpeeksi. Ja toisaalta siksi, että session analyysistä osa olisi tällä kerralla turhan henkilökohtaista (ne kaksi ja puoli toveria voivat nyt ihan vapaasti ajatella mitä haluavat, kunhan vain pitävät ajatuksensa ominaan). Jopa sopivan neutraalin Lorca-lainauksen löytäminen oli pitkällinen prosessi.

Sen sijaan olen kyllä hehkuttanut sitä muutamallekin ymmärtävälle lähi-ihmiselle ihan vanhanaikaisesti ääneen.

Olen pelannut niin paljon vähemmän pöytäpelikampanjoita kuin larppeja, että yllätyn aina, kun pöytäpelihahmojen välinen dynamiikka toimii erityisen hyvin tai osoittaa erityistä kehitystä. Lisäksi Ari osaa pelinjohtajana aina vain yllättää ilahduttavasti, kun saattaa poimia (joskus selvästi vaistomaisesti, joskus selvän tarkoituksellisesti) jotain sellaista psykologista, johon vaadittavaa tarkkasilmäisyyttä en olisi osannut odottaa parhailtakaan tuntemiltani peluuttajilta.

Nyt vain alkaa kummasti kajastella mielessä jedihahmojemme väistämättä traaginen loppu - kloonisotien aikaa kun pelataan. Me vakuutimme niin kirkassilmäisesti, että kyllä se jedin pelaaminen olisi sen arvoista, vaikka tiesimmekin, mitä odottaa. Nyt, kun hahmo on tullut tutuksi, kehittynyt, oppinut ja kokenut merkittäviä asioita, ei tunnukaan ihan niin itsestäänselvältä enää. Ei voi mitään - ihan itseään saa syyttää.

Mutta alkaa se silti painaa. (Ja toisaalta ei tunnu aivan täysin lohduttomalta ajatus, että ehkä nuo porukan muut voisivat sentään säilyä hengissä ja muistaa meidän hahmomme. Ehkä.)

On se vain kumma, miten viihdyttävä Tähtien sodan universumi voi olla, kunhan sen luoja saadaan pitämään näppinsä siitä irti...