Kuten arvelinkin, naamakirja syö ihan liikaa aikaa ja aivoja. Nyt rassaa se, mihin vetää ystävälinkityksen rajoja, koska harrastusten vuoksi tunnen nimeltä ja naamalta tietenkin aivan tolkuttoman määrän ihmisiä, mutta on vaikea sanoa, ketkä heistä sitten välittäisivät tietää tekemisistäni tai antaa kuvansa liitetyksi minuun. Ja lisäsovellusten loputon suo - nekin muutama, jotka on viitsinyt ottaa, aiheuttavat lähinnä turhautumista. Sorruin kirjahyllyyn, mutta kaikkien näiden kirjalistaohjelmien ongelma on se, että ne eivät tunne suomalaisia kirjoja, ja minulle on tällä hetkellä äärimmäisen tärkeää lukea kirjoja suomeksi (paitsi tietysti ei niitä, jotka ovat alun perin jollain kielellä, jota ymmärrän - valitettavasti siis tällä hetkellä lähinnä englanti, vaikka yritän säännöllisin väliajoin pureutua johonkin ruotsiksi tai ranskaksi ja suunnilleen yhtä säännönmukaisesti luovutan pidettyäni kirjaa odottavien pinossa puolisen vuotta).

(Minkä ei kyllä saisi antaa tapahtua).

Pitäisi kirjoittaa enemmän niistä luetuista kirjoista. Kohtaehkä. On taas käynyt aina vain selvemmäksi, että minulle Kirjallisuus on sitä, jonka kieli on luovaa, kuvallista. Jos niin on, annan anteeksi kaiken muun, mistä muuten en ilahtuisi. Eikä se ole erillinen seikka henkilökuvauksesta: jos kirjoittaja kuvailee henkilönsä havaintoja luovasti ja kuvallisesti, henkilö tulee todellisemmaksi. Yleinen tärkeysjärjestys nyt kuitenkin menee jotensakin näin: kieli, henkilöt, juonen kokonaisuus (logiikan ja yllätyksellisyyden tasapaino), ideat ja visiot, geneerinen viihteellisyys. Koska minulle se viihteellisyys muodostuu pääosin kielen taiteesta ja ideoista... ja ohuet henkilöt ja epätasapainoinen juoni taas pilaavat sitä samassa suhteessa. En ole tullut ajatelleeksi, kuinka snobiksi oikein olen tullut.

Maan pinnalle palauttaa kyllä tieto omasta kuolevaisuudesta: jo yhden nukkumisvälin jälkeen se runonyritelmä paljasti oikean luonteensa. Toivotonta roskaa.