Jos nyt välillä vaikka asiaa.

Ennen viime viikon tenttiinlukua tuli taas luettua muutama kirja lisää. Tällä hetkellä kiinnostavien pino on tilapäisesti tyhjä (odottamassa on vain sellaisia ulkomaisia Nobel-klassikoita ja kotimaisia laatukirjoja, jotka ovat taatusti hyviä, mutta liian moni on synkeä ja traaginen, ja sitä en juuri nyt jaksa).

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa. Vaahtosin tästä tovereille mm. juhannuksena: valtavan kiinnostavia faktoja niin ilmaston lämpenemisestä kuin muinaisista korkeakulttuureistakin! Ensin mainitusta sain sellaista tietoa, jota minulla ei vielä ollut, ja se oli ehdottomasti herättävää - mutta erityisen paljon kolahtivat faktat jälkimmäisistä. Kaikesta siitä, mitä ihmiset ovat keksineet jo kauan sitten, ja eurooppalaiset vain kuvittelevat tietävänsä paremmin viime vuosisatojen nopean, itsekeskeisen kehityksensä jäljiltä... Saati sitten se, miten tehokkaasti eurooppalaiset siirtomaavalloittajat sotkivat yhteiskuntia ja ekosysteemejä - paljon paljon enemmän ja laajemmin kuin yleensä mainitaan. Kirjan jäljiltä tuntuu, että on aivan pakko saada lisää tietoa ainakin Intiasta, josta täälläpäin on niin kovin ristiriitainen mielikuva: se on kuitenkin vanhinta kulttuurijatkumoa koko maapallolla. Perspektiivisiirtymä oli melkoinen - ja tervetullut.

Kirjan muut ansiot eivät valitettavasti olleet kiinnostavien faktojen tasolla, ja suorastaan ihmetyttää, miten kirjallisuutena näin keskinkertainen opus voi päästä Finlandia-ehdokkaaksi. Tokihan sen viestit ovat todella tärkeitä, mutta silti. Kirjallisuuden kuuluu olla kirjallisuutta, pamflettien pamfletteja - ainakin jos kirjallisuuspalkinnoista puhutaan! Ei kirja ole huono, mutta se on kuitenkin aivan turhan simppeli: juoni on turhan yksinkertainen eivätkä henkilötkään erityisen kiintoisia. (Jos minäkin vähillä tiedoillani pystyn ärsyyntymään päähenkilön etnisen identiteetin epäloogisuudesta - venäläiset eivät kerta kaikkiaan ole länsieurooppalaisia - niin eipä paljon luonneväriä löydy. Ja päähenkilön lähtökohta oli kerrassaan ylikliseinen.) Kieli on sujuvaa, mutta ei kuvallisesti luovaa. Sen luki kuitenkin hyvin helposti, ja noiden kiehtovien, tärkeiden, ajatuksia herättävien tietojensa vuoksi suosittelen sitä kyllä!

Boris Akunin: Asaselin salaliitto. En edes yritä selostaa niitä kiemuroita, joiden kautta päädyin kiinnostumaan näistä Erast Fandorin -romaaneista, mutta ainakin tämän ensimmäisen kohdalla kiemurat kannattivat. Fandorin on klassinen, viktoriaaninen herrasmiessalapoliisi, joskin tässä romaanissa vielä aloitteleva sellainen. Kirja on ihastuttavan kulttuuri- ja tyylitietoinen ja kaikkiaan vallan hurmaava vanhanaikainen salapoliisiromaani. Jos jatko-osat ovat tällaisia, ostan ne kyllä itselleni (tällä hetkellä voin lainata niitä Keravan kirjahyllyistä). (Kielellisesti teos ei ole mitenkään kuvakielisen runollinen, mutta se ei kuulukaan vanhanaikaiseen tyyliin.)

Donna Leon: Kuolema oopperassa. Hm, joo, mikäs siinä. En ole aiemmin ehtinyt tutustua näihin Leonin suosittuihin komisario Brunetti -dekkareihin, mutta mummolassa nielaisin matkalukemisena kaksi peräkkäin (toisen nimeä en tosin nyt enää edes muista). Pidin Venetsian kuvauksesta ja etenkin siitä, miten aidolta komisarion arkielämä kaupungissa vaikutti. Mysteeri ei ollut kummoinen, mutta ei huonokaan. Oopperatunnelmaa kirja sisälsi yllättävän vähän. Ai niin joo, se toinen käsitteli pääasiassa jotain katolista salaliittoa, enkä pitänyt sitä erityisen uskottavana enkä mysteeriä kiinninappaavana. Kyllä näitä silti voi vastaisuudessakin käyttää pääntyhjentäjänä - ainakin niissä on paljon enemmän viehätystä kuin jossain Patricia Cornwellissa.

Andrei Makinë: Venäläisiä unelmia. Ja sitten sitä kielellistä hurmiota! Jos joku olisi väittänyt minulle nuorempana, että tänä vuonna paras lukemani kirja kuukausiin (ehkä koko vuonna) kuvaisi kolmen siperialaispojan heräävää miehuutta joskus 70-luvun alun ankeina vuosina, olisin varmaan pelästynyt ja ihmetellyt, kuinka tylsä minusta oikein on tulossa. Silloin kun en vielä osannut erottaa kielen magiaa sen kuvaamista asioista - en ymmärtänyt, että kauneus ja totuus eivät välttämättä mitenkään liity söpöön fantasiaan. Ei, kauneinta ja tosinta on ihmisyyden kokemus, ja kun se kuvataan sillä taikuudella ja rakkaudella, sillä aistien tarkkuudella ja mielikuvien herkkyydellä, millä Makinë sen tekee... voi taivas! En erityisemmin vaikuttunut Olga Arbelinan rikoksesta (minusta sen aihe oli vanha ja väljähtänyt, eikä sen kieli ollut niin rikasta, että se olisi riittänyt kompensoimaan), mutta jos Ranskalainen testamentti on enemmän tätä tavaraa, se on saatava käsiin mahdollisimman pian! Tämän kirjan lisäisin varmaan yläkouluissa luettaviin nuoruuskuvauksiin - tai lukioon ainakin? Mikä ei suinkaan tarkoita, että se olisi nuortenkirja, mutta sellaiset määritelmät lienevät turhia, kun kyse on ihmisten kirjallisuudesta. Kaikkien.

Guy Gavriel Kay: Ysabel. Edellisen rinnalle ei valitettavasti tämä kiihkeästi rakastamani Kayn uusin teos mitenkään yllä. Ei pidä käsittää väärin: se oli kaunis ja viihdyttävä, ja niille, jotka pitävät Kayn runollisesta, kielen rytmillä pelaavasta tyylistä, tuo tyyli on yhä tallella. Lisäksi oli aivan ihastuttavaa tavata muutama Kayn aikaisempi henkilö, ja heidän osuutensa tarinassa ovatkin mielestäni sen parasta antia. Tämä on Kayn kirjoista ensimmäinen, joka sijoittuu meidän maailmaamme sen sijaan, että se olisi vahvasti todelliseen, historialliseen kulttuuriin pohjaavaa fantasiaa. Täytyy kuitenkin sanoa, että vaikka kirjan lopusta käy ilmi Kayn tehneen laajaa pohjatyötä Provencessa, seudun kuvaus ei mielestäni tuonut mielikuviini siitä mitään uutta tai erityisen sykähdyttävää (enkä ole siellä edes käynyt!). Paljon, paljon lumoavammin Kay on fantasiamaailmoitaan kuvannut. Lisäksi keskeinen juoni oli... no, vanha. Kulunut, mutta ei onnistunut olemaan niin ikiaikainen, että se olisi noussut myyttiseksi, niin kuin kai oli tarkoitus. En tiedä, vetoaisiko se paremmin johonkuhun, joka on lukenut vähemmän transformatiivista fiktiota... mutta minua se vain lähinnä ärsytti. Olen huolestunut: en erityisemmin innostunut Last Light of the Sunistakaan (yritin aloittaa sitä uudestaan tässä toissailtana, mutta totesin, että ennemmin sitten sitä hyödyllistä, kasvattavaa Nobel-kirjallisuutta). Mitä Kaylle on tapahtunut??

Alan Moore: Lost Girls. Laura lainasi nämä minulle. No, kolahtiko? Vaikea sanoa. Pidinkö tarinaa kirjallisuutena isolla K:lla? Kyllä, ehdottomasti: sen uudelleenvisioinnit olivat visuaalisesti ja metaforisesti loogisia ja niiden kieli myös taidokasta. Oliko se pornoa, siis itsetarkoituksellista sellaista? Osaltaan taatusti, mutta ei suinkaan kaikilta osiltaan (ja monelta osin se olisi hyvinkin voinut olla vielä visuaalisesti paljastavampaa, mutta sen sijaan se piti tarinan, sanat, etusijalla). Kiihottavaa? No, osin oli ja osin ei, mutta niin kai yleensäkin eroottinen kirjallisuus tapaa olla. Itsekukin reagoi niin henkilökohtaisella tavalla.

Entä sitten - oliko se hyvä? Siihen kysymykseen en oikein pysty vastaamaan. Inhosin valtaisasti sen loppua, joka mielestäni löi märällä, verisellä rätillä kasvoihin siihen asti pääasiallisena pitämääni tarinankaarta päähenkilöiden eheytymisestä naisina. En kuitenkaan pysty sanomaan, tekeekö loppu teoksesta huonon, koska en kykene arvioimaan sitä ilman tuota vastareaktiota. Minusta se oli turha tai ainakin tuli väärällä tavalla.

Seuraavaksi pitäisi tarttua taas hyötyopiskeluun: ruotsinkieliseen dekkariin Saltvikia varten...