En oikein tiedä, miksi olen ollut näin sanaton jo pitkän tovin. Ehkä tässä nyt vaivaa se, että haluaisi kirjoittaa hiotummin, yleispätevämmin... ja sitten kun asettaa tavoitteita, alkaa heti ahdistua. Ei tahdojaksaviitsi.

Kesä on ylipäänsä ollut merkillisen vaihtelevaa: jokainen vähänkään aktiivisempi päivä vaatii toipumispäivän ja paljon unta. Ei minusta erityisesti tunnu siltä, ettei jaksaisi - mutta sitten vain taas nukuttaa. Sitä paitsi uneen on niin helppo paeta omien tavoitteiden (lue: rävellysten) tarkoituksettomuutta ja juuttumista (koska kerran menin tykästymään sellaiseen, jota ei kukaan koskaan tule lukemaan...). Ai ne muut tavoitteet? Juu, siinä sivussa, tasaisella pakolla, mutta niistä nyt ei revi innoitusta.

Hämmentävää tämä on sikäli, että aktiivisuuttakin on saanut itsestään irti. Perjantaina suoriuduin Miken kirjan julkistusjuhlintaan, mikä oli oikein mukavaa - tuli nähtyä ihmisiä, joita valitettavasti ei juuri nykyään näe, ja oltua muutenkin sosiaalinen. Lauantaina olin ajatellut lisää sosiaalisuutta, mutta se oli sillä kertaa liikaa (siihen liittyi monenlaista liian ankaraa stressiä). Siitä huolimatta tuo tietty sosiaalisuuspuoli saattaa jopa edetä, koska siitä tuli puhuttua enemmänkin muutaman tutun kanssa, ja se lienee hyvä asia. Ehkä sitten seuraavalla kerralla.

Sitä paitsi Lissu oli lukenut erään hyvin aran rävellykseni jatkon ja pitänyt siitä, kuten alustakin. Se oli aivan valtavan tärkeää (ei niin, ettei Lissu olisi positiivinen ja rakentava joka tapauksessa - hei vaan, ystävä rakas - mutta ei minulla ole mitään syytä epäillä sitä, etteivät nuo kolahtaneet asiat olisi tosiaan kolahtaneet). Ehkä tässä sitten vähitellen uskaltaa näyttää juttuja muillekin. Ei, ei minulla ole erityistä kauhua siitä, että joku lukisi tekstejäni noin yleensä - päinvastoin - mutta fanirävellykset ovat... henkilökohtaisempia. Niissä on väkisinkin mukana sellainen "mitenmänytkehtaan"-aspekti. Etenkin minun tyylilläni, jossa usein on jollain tavalla itse mukana (koska minulle kyse on ennen kaikkea siitä, miten itse näen ja koen ne henkilöt).

Sunnuntaina järjestin kuin järjestinkin vähän grillausta lähinnä niille, jotka eivät päässeet juhannuksena (vaikka aihe nyt näennäisesti olikin vanhenemisen jälkijuhlistus). Oli mukavaa, joskin nyt on sellainen olo, että on juhlittu riittävästi: en edelleenkään ole tyytyväinen siihen, miten helposti juon enemmän kuin aioin. Seuraukset olivat tällä kertaa suhteellisen viattomia, mutta silti itselleni jäi kyllästynyt ja tympeä olo. En osaa suhtautua edes mukavaan humalaan jälkikäteen samalla tavoin hilpeästi kuin monetkin täysin fiksuina pitämäni ihmiset. Tuntuu vain, ettei tätä - ei tämä ole sitä mitä tahdon. Kai se ylijuomisen vaara on kerta kaikkiaan värjännyt kaiken jo. Niin että nyt alkava histelöintiputki taitaa mennä vallan mehulinjalla.

Oikeastaanhan minun jo pitäisi ollakin Kavalahdessa Nuijasodassa, mutta Kaustisen ja Linin oikein mukavan mutta kovin pehmeän vieraspatjan jäljiltä iskiakseni ärtyi pitkästä aikaa ja vieläpä oikein ilkeäksi. Sitä paitsi kaksi vuorokautta matkustamista ja festivaalisosiaalisuutta vaati muutenkin taas turhan paljon lepoa. Yritän kuitenkin tästä vähitellen suoriutua - yli puolet pakkaamisesta on jo tehty. Toalettikamat, korut ja ompelutarvikkeet vain vielä... (Nyt kaikki naispuoliset keskiaikailijat voivat nauraa räkäisesti, että mukamas yli puolet valmiina...)

Kaustinen oli iskiastuliaisista huolimatta ehdottoman kannattava kokemus! Näin tasokkaita ja elämyksellisiä keikkoja, mm. tietenkin Kyöpelin (sen Annin loppuprojektin, joka oli vallan mainio ja menevä!). Hengasin tuttujen ja ystävien kanssa ja yhytin jopa vanhan hyvin tärkeän ystävän (naamakirja nosti taas hyötypisteitään; ja nyt sitten ei taas kadotetakaan kontaktia, eihän?). Ja sitten keskiviikkona Angelique Kidjo... Menin lavan lähelle tanssimaan ja olisin jopa voinut ihan hyvin mennä sinne lavalle, kun hän kutsui sen täyteen konsertin loppupuolella - mutta en sitten kuitenkaan kehdannut, ja se jäi harmittamaan! Olin aivan mielettömän vaikuttunut ja innoissani koko keikasta ja siitä, miten hurmaava ja välitön maailmantähti oli. En edes yritä kuvailla sitä enempää, koska sanat eivät riittäisi. Joidenkin ihmisten karisma vain on aivan toisesta maailmasta... ja sitten vielä se, että sellainen ihminen käyttää sitä puhuakseen fiksuja ja näyttääkseen hyvää esimerkkiä. Puh. Että tuollaisiakin on.

Jos nyt vaikka yrittäisi tästä suoriutua. Olen kai vähän apeissani siitä, että voin olla Nuijasodassa vain vähemmän tärkeän alkupuolen, kun kerran nyt valitsin lähteä sinne Saltvikiin. Mutta kun kaikkea nyt vain ei voi saada.

Kirjoittamisesta on saatava kyllä taas ote. Olen ollut surkean saamaton.