Niin. Siis ensinnäkin tuli eteen se fanficin olemukseen kuuluva ongelma, että lähdemateriaali voi aina tuoda uutta tietoa, joka muuttaa vanhan tulkintaa. Olisihan se pitänyt ottaa huomioon. En vain ottanut, koska uskoin, ettei mitään radikaalisti uutta tietoa voisi tähän hätään tulla.

Olen jotenkin pitänyt itseäni parempana ja järkevämpänä fanina vähän kaikessa, kun en oikein käsitä sellaista fanitusta, joka kantaa vain niin kauan kuin uutta tietoa koko ajan tulee. Ymmärrän tavallaan tarpeen "olla hahmojen seurassa", mutta minua vajavainen kokonaisuus ja vajavainen tieto häiritsee - etenkin, jos yhtään kirjoittaa tai lukee ficciä. En ollenkaan kestäisi sitä, että tietäisin tulkintojeni voivan koska tahansa kaatua ja muuttua ei vain vanhentuneiksi vaan typeriksi ja epäjohdonmukaisiksi. Ja että niin melko varmasti tulisikin käymään. Ei, minä olen huolellisesti koskenut vain sellaisiin toisten luomuksiin, jotka ovat jo olleet valmiita. (Kyllä, pätee Tähtien sotaankin, sillä vain alkuperäinen trilogia on olemassa. Mitään laajennettua universumia ei ole, eikä esitrilogiasuunnitelmia koskaan toteutettu. Roolipelimateriaali on viihteellistä mitäjos-todellisuutta. Niin, enkä minä sitä paitsi ole kirjoittanut siihen mitään aikuisena, mutta saattaisin nyt taas kyllä. Ehkä.) Siispä yllätyksiä ei pitänyt tulla. Eikä tässä nimenomaisessa tapauksessakaan ollut... no, minä nyt vain en ajatellut, etten tiennytkään niin paljon kuin luulin.

Ja se raivostuttaa. Raivostuttaa olla typerä. Ja raivostuttaa olla hidas: jos olisi jo saanut tapaukseen liittyvän rävellyskokonaisuuden valmiiksi, ei tarvitsisi välittää. Oppirahoja mitä oppirahoja. Mutta nyt en osaa keksiä, miten muuttaisin sitä tarpeeksi. Enkä edes halua koskea siihen, koska tietyt motiivit muuttuivat kokonaan. Mutta kesken jättäminen on vielä kurjempaa, ja sitä paitsi olin muutamista kohdista siinä niin ylpeä... en tahdo luovuttaa, mutta en tahdo kohdata tyhmyyttänikään.

Eikä se ole ainoa rävellys, jossa on ongelmia. Olen yrittänyt ihan tosissaan edistää sitä mastodontiksi paisunutta BN-AU-enmyönnämitään-rävellystä, mutta se on nyt jo niin suuri massa, että siitä alkaa olla vaikea ottaa kunnon otetta. Pitäisi siis jotenkin paloitella sitä - jakaa lukuihin tai jotain - ja se tuntuu aivan uudelta, pelottavalta, hämmentävän mystiseltä prosessilta, jonka langanpäätä en ole vielä löytänyt. Toiseksi en millään viitsisi vääntää läpi sellaisia juonikohtia, joissa asiat vain etenevät reippaasti, lähinnä selostuksen tasolla, ja nyt olisi kuitenkin useamman sellaisen aika (useamman, koska olen vain ohitellut niitä välistä). Olen aivan toivottoman huono vain selostamaan. Kaikkihan sen tietävät: en koskaan osaa kertoa mitään lyhyesti, mutta kun näen sanat, ainakin tunnistan sen enkä rupea jaarittelemaan. En rupea ollenkaan. Eikä sekään nyt taas ole mikään vaihtoehto.

Ja kolmanneksi olen taas kiroillut jo kirjoitettua editoidessani sitä, miten en kerta kaikkiaan osaa kuvata palvottua naista rakastuneen miehen näkökulmasta - en edes tässä tapauksessa, jossa pitää noudattaa romanttisen tyylin konventioita! Valitettavasti - monestakin syystä - ei ollut vaihtoehtoa: on käytettävä sitä miespäähenkilön näkökulmaa. Olen oppinut saamaan siitä muuten kohtuullisen luonteenomaisen, mutta tämä aspekti ei suju, ei sitten millään. Niin että se siitä biseksuaalisuudesta taas. Eikä sen pitäisi olla siitäkään kiinni: pitäisihän kirjoittajan nyt osata kuvitella kaikenlaisten ihmisten mielenliikkeitä! Ja kyllähän minä itsekin näen, että kohde on tyrmäävän kaunis ja karismaattinen ja suloinen... mutta mistä minä tiedän, miten mies sen kaiken näkee? Ja vielä mies sellaisessa kulttuurissa, jonka ajattelumaailmasta minulla on vain hyvin pinnallinen käsitys(*)? Ja sitten sen kuvauksen vielä pitäisi edes jotenkin välttää olemasta aivan kauhistuttavan kornia. Jos kuvaisin miestä naisen näkökulmasta, minulla kerta kaikkiaan olisi päässä enemmän vaihtoehtoja ja yksityiskohtia: tietäisin, mikä on kulunutta ja käytettyä. En usko, että kyse on niinkään siitä, mistä todella viehätyn, vaan taas siitä riivatusta kulttuurisesta painolastista. Siitä, mitä on tottunut katsomaan ja lukemaan. Mutta vaikea siitä silti on päästä irti.

(Eivätpä muuten pääse monet fanficinkään kirjoittajat. Onko se yksi syy kirjoittaa slashia? Ei vain se monesti mainittu tietoinen, feministinen valinta tehdä miehistä objekteja, vaan se, ettei kerta kaikkiaan osaa kuvailla naista, naisruumista, omaa tuttua ja vajavaista ruumiillisuuttaan, romanttisena objektina. Tai ei ainakaan viitsi opetella; ei näe tarpeeksi syytä mennä läpi siitä kiusaantumisesta, jonka kanssa minäkin nyt kompastelen. Enkä minä nyt yritä taas mustamaalata slashia, vaan ymmärtää. Naisen, vaikka poikkeuksellisen kauniinkin, näyttäminen palvottuna ja haluttunua tuntuu jotenkin... omakehulta. Tai wish fulfillmentilta. Mutta pahus vieköön, tästä on jotenkin päästävä yli! Tämä on aivan naurettavan lapsellista!)

(*) Ei nyt edes mennä niihin käytännön vaikeuksiin, joita kohtaa, kun yrittää etsiä arkipäivän tietoa joltain tietyltä historian aikakaudelta ja vieraasta maasta. Niin kuin vaikka kuukautissuojista tai ison palatsin palveluskuntarakenteesta silloin, kun herrasväkeä on paikalla vain vähän, tai kuinka paljon mitäkin vieraita sivistyskieliä todella käytettiin tai millaista seutua oli tietty sopivan näköinen maantieteellinen alue, kun pitäisi keksiä idyllinen lomapaikka. Tai kuinka sopivaa avioparin oli nukkua pysyvästi samassa sängyssä. Tai koska oikeastaan se valkoinen hääpuku yläluokan parissa yleistyikään. Tai se, imettivätkö aatelisnaiset vain käyttivätkö imettäjiä. Puhumattakaan pysyvän teatterin kauden tavallisesta kestosta - koska vapaapäiviä ja koska lomia. AAAAGHHH! Eipä siis ihme, että juoni laiskottaa!

Olisipa edes tykästynyt johonkin sellaiseen tarinaan, jolla olisi iso fandom, jossa jakaa näitä ongelmia ja saada ehkä vastauksiakin. Tai ainakin vertaiskokemuksia. Mutta olisiko niin voinut ylipäänsä käydä; olisinko uskaltanut tykästyä sellaiseen, jossa olisin joutunut vertaamaan itseäni moneen, moneen muuhun - paljon kokeneempiin ja sitä paitsi käytetyn kielen syntyperäisiin puhujiin (koska vain englanniksi sellaisia fandomeita edes on olemassa)? Epätodennäköistä, kun tuntee minut. Enköhän valinnut yksinäisyyteni ihan itse, jotta voisin tuntea olevani tarpeeksi erityinen?

Mutta yksinäisyys alkaa nyt todella kyllästyttää. Yksinäisyys näiden asioiden kanssa ja se yksinäisyys, että en taas yritä pitää yhteyttä tärkeisiin ihmisiin, koska vain tulen maleksineeksi kotona sillä tekosyyllä, että muka kirjoitan tai ainakin suunnittelen. Ei sillä tavoin koskaan tapahdu mitään.

Kaipaan. Ystäviäni. Niitä, joita en ole saanut nähtyä (vaikka onneksi joitain olenkin, mutta se ei vähennä näiden kaipausta siltikään). Ja tunnen itseni typeräksi kitistessäni siitä - kaikkihan kaipaavat, ja vain ne, jotka tekevät jotain muutakin kuin vain hukkuvat siihen kaipaukseen, saavat elämän. Niinhän se on.

Kaipaan. Ja sen myöntäminen on niin vaikeaa, että sen tahtoisi vain jättää sanomatta - mutta jos se on niin vaikeaa, se lienee sellaista, mitä on tarpeen sanoa. Että muutkin tietäisivät, että tätä se on, meillä kaikilla.