Minulla on Kirstu. Se on ihana. Täydellinen. Huikea.

Olen elänyt säästäväisemmin kuin olisi perustyöttömyysturvallakaan tarvinnut, koska olen säästänyt Kirstuun (kun kerran menin tilaamaan sen Turusen Tonilta viime kesänä Saltvikissa). Kirstu on odottanut minua Loviisassa jo joulusta asti, mutta oman säädön saamattomuuden seurauksena sain sen tänne vasta eilen. Se on tammea, ylöspäin kevyesti kapeneva varhaiskeskiaikainen malli, ja siinä on takorautaiset saranat ja lukkohela sekä äärettömän kaunis, yksinkertainen puuleikkauskaista joka puolella alaosaa. Se nököttää nyt tuossa olohuoneen sohvan kanssa seläkkäin, tuoksuu puulta ja suojaöljyltä ja näyttää vankalta ja salaperäiseltä ja siltä, että katsoisi nenänvarttaan pitkin jotain niin rahvaanomaista ja touhukasta kuin Pratchettin Luggage. Kirstuissa on jotain äärettömän kiehtovaa ja mystistä. Koska niissä voisi olla mitä tahansa, niin miksei sitten vaikka kokonaisia toisia maailmoja? Ja koska voisi olla, niin jossain onkin.

Kirstu. Minun. Hieno. Kielenkäyttö taantuu taaperon tasolle, koska tunne on jotensakin yhtä innostunut kuin kolmivuotiaalla jouluna. Viimeksi olin tämänsuuntaisen tohkeissani sortuessani Saltvikissa siihen hopealusikkaan, ja sen omistaminen on ilahduttanut minua joka kerran käyttäessäni sitä. Nyt ihastuttaa vielä enemmän, joten todennäköisesti tämäkin tunne säilyy.

(Piti sitä sitten näinkin vanhaksi ehtiä, että tuli oppineeksi, että isomman ostoksen vuoksi pitää uhrata aika monta pientä päivästä päivään, mutta se voi silti olla sen arvoista. Hohhoijjaa.)

(Paitsi että minähän vuonna olisi sitten varaa ostaa tuohon oikeanlainen riippulukko? Ja uudet kengätkin olisivat tarpeen Saltvikiin - parhaat tossut ovat kuluneet puhki pohjan molemmin puolin... Ja entäs sitten se korupuolen parantaminen korrektimmaksi...?)

Mutta: oma Kirstu!

Muuten on jostain syystä särkenyt päätä ja väsyttänyt taas tavanomaista enemmän. Ja sit alkanut epäilyttää, että olisi syytä siirtyä kokeilemaan laktoosittomuutta.