Tein - tai yritin tehdä - taas yhden sellaisen persoonallisuustestin, jossa piti valita kahden mukamas vastakkaisen reagointimallin välillä: olenko enemmän tällainen vai tuollainen. Ja taas se oli aivan yhtä turhauttavaa kuin aikaisemminkin. Ne jaot ovat minulle aina vain vähemmän merkityksellisiä. Tietenkin reagoin asioihin vahvasti, mutta ei se tarkoita, että samalla toimisin impulsiivisesti. Tietenkin arvostan empatiaa ja seuraan vaistomaisesti toisten reaktioita, mutta ei se tarkoita, etten myös arvostaisi ehdottomasti faktoja ja pyrkisi analysoimaan asioita teoreettisesti; pitäisi suorastaan epäilyttävänä sellaisia valintoja, joiden väitetään pohjaavan intuitioon. Ja mitä tekemistä analyyttisyydellä ja pöydän järjestyksellä on toistensa kanssa? Saati sitten se ekstrovertti-introvertti-jako, jota testit eivät sitten koskaan osaa määritellä järkevästi!

Ja tuokin testi kuitenkin tuotti eräälle etäiselle tuttavalle tuloksen, jonka hän sanoi sopivan täydellisesti. Minulle ei. Eikä Briggs-Meyerskaan oikeastaan koskaan. Se yhdeksän persoonallisuustyypin juttu, joka sopii parillekin ystävälle, ei sekään sovi minuun ollenkaan: en näe mitään itselleni loogista yhteyttä minuun kai lähiten istuvan leiman ja sen viereisten lokeroiden välillä, vaikka niin on kai tarkoitus. Tarkoittaako se vain sitä, että luulen itsestäni liikoja enkä suostu myöntämään vikojani? Vai sitä, että tässä väkisinkin vähitellen aikuistuu ja saa persoonaansa ajettua kohti jonkinlaista synteesiä?

(Vaan miksi se ei silti johda tasaiseen funktionaalisuuteen?)

Viikonloppu auttoi palaamaan jonkinlaiseen inhimilliseen kontaktiin, vaikka perjantaina olin jo melkoisen väsynyt sekä omaan saamattomuuteeni että siihen, ettei maailma sattunut lukemaan tarpeitani telepaattisesti. Perjantai-iltana katsoimme Helin kanssa Kultaisen kukan kirouksen, joka oli visuaalisesti suorastaan pakahduttavan, humalluttavan yltäkylläinen, niin kuin tiesinkin odottaa, mutta kaikin muin tavoin yllättävän shakespearelainen kuningasperhetragedia. Kung-fu-elokuvaksi mainostaminen oli kyllä huomattavan harhaanjohtavaa (joskin siinä oli aidosti pelottavia kuninkaallisia ninjoja - sellaisia, jotka muistuttivat, etteivät ninjat ole hauskoja tanssijoita, vaan tappajia). Ei se nyt minua haitannut, mutta voin kuvitella, että ne, jotka ovat katsoneet elokuvan sitä odottaen, ovat pettyneet niin pahasti, etteivät ole jaksaneet nähdä sen hyviä puolia ollenkaan. Eikä sen tragediakaan kaikin osin ollut aivan tasapainoinen: jotkin kuviot jäivät turhan ohuiksi.

Nyt vasta välähti mieleen, että Shakespearen lisäksi siinä oli aika vahvoja kaikuja Leijona talvella-näytelmästä (tai elokuvasta)! Sehän se ehkä eniten kiusasi mielen taustalla.

Mutta oi, mitkä ympäristöt ja puvut! Minulla on sellainen käsitys, että eräs tuleva larppi on ottanut ainakin osan visuaalista inspiraatiotaan niistä, ja jos se pitää paikkansa, olen niin mukana... (Vaikka alituiseen torun itseäni liiasta harhautumisesta materiaan, etenkin pukuihin, niin keskiaikailussa kuin larpeissakin, niin vaikea sitä on vastustaakaan. Koreus on koreaa. Ja kyllä minä silti välitän tunteista ja sanoista vielä enemmän. Juuri siksi vain niiden ilmentäminen on vaikeampaa - rima on korkeammalla - ja sen määrittäminen, koska siinä on onnistunut, lähes mahdotonta!)

No, lauantaina sitten lapsenhoitokutsu ohitti kaikki muut suunnitellut ja suunnittelemattomat seikkailut (sikäli harmi, että olisi kuin olisikin ilmaantunut viime tipassa mahdollisuus larppiin - mutta jos en olisi ollut päävastuutehtävässä, olisin ollut jo menossa Mallusjoelle). Kummitytön kasvaessa minussa on myös kasvanut jonkinlainen pelko siitä, että kun tuo pieni olento todella alkaa kommunikoida, en enää osaakaan viihdyttää häntä, mutta lauantaina yksitoistakuinen ainakin viihdyttyi aivan riittävästi hiirikirjoista (hiiret ovat päivän sana niin kuvaannollisesti kuin konkreettisestikin), kävelyn harjoittelusta vielä aika vahvan tuplatuen avulla sekä Siban käytävien nuohoamisesta konttaamalla. Syöttäminenkin on osoittautunut sujuvan, vaikka Hilkalla onkin paha tapa "kikkailla" (kuten vanhempansa asian ilmaisevat) eli vaatia vaihtelevaa viihdykettä noin kolmen lusikallisen välein. (Ketä kiinnostaa? No minua, koska kun en ole ollut kovin paljon tekemisissä taaperoiden kanssa, olen myös pelännyt, ettei auktoriteettini tai kekseliäisyyteni riitä selviämään juuri tuollaisesta arjen toiminnasta loppuun asti. On ollut valtavan helpottavaa ja itsetuntoa kohottavaa käsittää, että kyllä se sujuu. Että ehkä voisi itsekin olla aivan tavallisen pätevä vanhempi.)

Ja sitä paitsi Hilkka on muutamaankin kertaan tapaillut jotain lähinnä aivastukselta kuulostavaa, jota selvästi voisi pitää yrityksenä kohti kummitädin nimeä. Erityisen lämmittävää oli, kun tämä tapahtui neidin herätessä ja nähdessä minut pitkästä aikaa selvästi tunnistaen - ei edes mitenkään hihkuvan riemullisesti, vaan lähinnä sellaisella unisella "Ai sinä, no ihan jees"-mielellä.

Hilkalla on myös hurmaava tapa nojata otsansa ja nenänsä pehmeästi toisen naamaa vasten ja halia.

Puh. Onneksi en sentään taida olla ainoa, jonka täteys on näin hörhöä (hei Lissu, hei Sanna).

Sunnuntaina suuntasin lopulta Mallusjoen värikuulasodan keittiöön, mutta sainkin tehtävän kuljettaa yhden pahasti nilkkansa hajottaneen takaisin Helsinkiin lääkäriin. Oli silti ihan mukavaa ehtiä nähdä Mirkaa&co edes vähän aikaa. Myöhemmin kesällä ehtinee lisää. Sitä paitsi autokeskustelussa ehti olla fanfic-hihkutusta, ja se oli hauskaa.

Sain myös loppuun Kazuo Ishiguron epätieteisromaanin Never Let Me Go, ja minun tekisi mieli löytää siitä sanottavaa, mutta jotenkin minun on vaikea määritellä, mitä siitä oikein ajattelin. Se on rakennettu mestarin ottein: kertoja tuntuu vain muistelevan tapahtumia sitä mukaa, kun assosiaatio johtaa toiseen, mutta lukijalle kuva hahmottuu erittäin täsmällisesti annosteltuina palasina. Realistisen ja läheisen tuntuisesta otteesta huolimatta en ainakaan tuntenut samaistuvani tai empatisoivani kovinkaan syvästi, koska kirjan maailma oli minulle niin selvästi iloton ja vastenmielinen: ei vain sen yhteiskunta, jonka saattoi alusta asti aavistaa, vaan myös sen keskeisten henkilöiden dynamiikka, jossa aina korostui sellainen manipulatiivinen, puolitahaton julmuus, jota syntyy lapsiporukoissa. Silti huomasin sen lopettaessani - kun kaikki syyt, seuraukset ja suuremmat kuviot oli nostettu pöydälle, näkyviin - olevani lähes suunniltani liikutuksesta, tulta ja tappuraa sosiaalista eriarvoisuutta ja yhteiskunnallista hyväksikäyttöä vastaan. Kirja siis epäilemättä sai aikaan juuri sen vaikutuksen, mitä tahtoikin. Nyt tuntuu, että se on liiankin tuttu ja lähellä, kuin omaa sukua, mutta en minä siitä edelleenkään voi sanoa nauttineeni. Vaikea kirja. Ei siis vähääkään vaikealukuinen sanan varsinaisessa merkityksessä - ei, päin vastoin, suorastaan petollisen helppo, kuten Ishiguron tyyli yleensäkin - mutta... Huh, en minä tiedä. Epäilen, että päädyn kuin päädynkin lukemaan sen joskus uudestaan ihan vain tunteakseni päähenkilön uudestaan ja paremmin.

Nyt tosin olen taas ehtinyt olla laiska ja sulkeutua omiin maailmoihin, kun se on niin toivottoman helppoa (etenkin jos odottaa toisilta ihmisiltä enemmän kommunikaatiota, eikä sitä nyt satu tulemaan). Onneksi sentään olen taas saanut edes jonkin verran sanoja virtaamaan, joten täysin pysähdyksissä en enää ole! Ja lenkkeilykin on pakollista, koska koiran ulkoilutus on vastuullani tällä viikolla. Parhaaseen aikaan kyllä sattui moinen, sillä kun sekä syreenit että juhannusruusut kukkivat, yö tuoksuu kerta kaikkiaan juovuttavalta. Ja kun on viilennyt, ei ole vielä hyttysiäkään, noita demoneista pienimpiä.

Kirjoittamisajatuksista ehkä erikseen. Toivottavasti.