On aina niin viehättävää, kun unelmat saavat märkää pyyhettä todellisuudelta. Silloinkin, kun on tiennyt, että ne eivät voi vaikuttaa todellisuuteen - että vaikutus voi olla ainoastaan toisin päin, jos koskaan on. Ja että parempi olla olematta, koska se ei oikeastaan voi olla kuin se märkä pyyhe.

Kyllä sitä sitten taas häpeää omia hupsuuksiaan ja myötäilee sitä, mitä Se Harmaa sanoo: ei kannata innostua unelmistaan, ne menevät kuitenkin aina jonnekin, josta lattia lahoaa alta. Ja mitäs sitten, kun on jo antanut niiden puuhata kaikenlaista; mitä sitten tekee niiden aikaansaannoksille, kun ne putoavat, kaikki kaikki yhteen muotonsa menettäneeseen rikkaläjään?

Pahinta on, että jos kyseiset aikaansaannokset olisivat olleet valmiita ja siististi siirretty hyllylle, voisi vain todeta, että oppia ikä kaikki. Mutta nyt jää oppi kesken, karkasi jo, jäljellä on vain tyhjät, rikkinäiset kuorensirpaleet.

Että joku keijumerkki. Typerä, typerä tuhkalapsi. Olisit ollut viisaampi, ahkerampi, valinnut järkevämmin. Olisit pysynyt rajoissasi. Ei tarvitsisi nyt ihmetellä, kun unelma vilahti karkuun, vips vain. Mikä sinun olisi myös pitänyt hyvin tietää.